Pallojen perheessä

"Äiti. Äiti? Äitiii..."
"Mmhm?"
"Äiti!"
"No mitä nyt, Maa? Äidillä on nyt vähän pilkkuja."
"Kuu kiusaa!"
"Jaa. Ja mitä sinä teit pikkusiskolle?"
"En mitään! Se törmäsi minuun ihan itse!"
"Etkä yhtään ollut tiellä."
"No en! Ja se vei mun magmat!"
"Kuu? Veitkö Maalta magmoja?"
"... no mut sekin otti multa! Nih!"
"Voi elämä teidän kanssanne. Ettekö te voi ikinä leikkiä yhdessä ihan nätisti?"
"Mutku toi on ihan tyhmä pieni kivimöhkäle! Emmä haluu leikkiä ton kanssa! Se aina seuraa mua!"
"Maa, jäähylle. Noin ei puhuta pikkusiskosta. Nyt mietit siellä 50 miljoonaa vuotta, mitä tuli tehtyä."
"Eiks niin äiti että Maa on itte ihan tyhmä, kun se puhuu noin. Sitä paitsi se pieras. Tällä haisee hapelle."
"Kuu, jäähylle myös. Aaaargh! Miks mä halusin olla yksinhuoltaja??"

Cascade 2

My chair clattered across the floor as I sprang up. I drew breath to speak, thought better of it and ran my fingers through my hair in confusion.

“We’ve stayed in touch,” continued Angelo, “but she hasn’t updated her Facebook page or called me in two months.”

I sat down again heavily and shook my head more to clear it than in denial. To remember all that again was dizzy, but I could only think of how much I wanted to forget all over.

I looked down at my desk and tried to speak but failed.

“I know you have no reason to help her now, or especially me,” Angelo said gently, almost sadly. “But I ask you, please, help me find her. She could be in trouble.”

“Why would I care?” I asked. I lifted my gaze from the tabletop to his face. 


Without replying, he changed the subject. "I need your language skills and your detective skills. I need you to come with me to Finland and find her."

Finland. I was Finnish once. I swallowed emptiness and recalled a land of spring snowfall and sunlit summer nights.

"How much did you take away from me?" I asked, throat trying to close in on the words. "How much of my life have I forgotten?"

"I'm sorry." Angelo sighed.

"You're sorry?" I snorted. "You didn't even do it, Maria did. And now you want me to help her?" I fought to keep my voice down through rising indignation. "Unless this is just a new game the two of you have cooked up between yourselves..."

"That's unfair. No one ever played games on you," Angelo protested.

"Just go away." I turned away, faced the window, tried to admire the effect of shop signs and streetlights in the London fog.

"She asked me to give you a letter."

After a small pause I snorted again. "Before or after she disappeared?"

"Years ago."

I couldn't think of anything more to say.

"Please, Lena. Help us. Help her."

"My name is Julia," I whispered.

Tarujen ja unien idässä

Tarujen ja unien idässä

aurinko hieroo silmiään

suunnittelee pian nousevansa.

Peipponen pilkistää siiven alta

harmissaan huomaa: pimeää.

Vähäksi aikaa nukahtaa.

Puoliunessa peittojen alla

uusi äiti ja uusi isä

halaavat ja hymyilevät.

Vielä viimeinen aamuyön hetki

ennen auringon lämpöä.

Kun aika on, nousee päivä.

(Venlaa kotiin odotellessa kesällä 2004)

Voiko olla totta

Ei ole pakko olla kaunista
Joskus saa olla kuin tyhjässä maassa paljas puu
Jonka oksat raapivat taivaan

Ei tarvitse sopia
Saa olla pallo likaisessa kahvimukissa
Väärä ja väärin laitettu

Jos se on minä, se on totta

Jos olen ruma, olen totta

Minä saan olla totta