Wednesday, October 31, 2012

Sekarotuinen


”Voi että tää teidän Santtu on kasvanut!” Pysähdyin keskelle katua ja silitin Santun päätä. Se oli selvästi iloinen minut nähdessään – olinhan ollut hoitamassa sitä Leilan perheen ollessa sillä Mallorcan-matkalla. Santtu oli vasta nuori ja vielä innokas.

”Eikö olekin,” Leila sanoi ylpeänä. ”Viime punnituksessa se oli 28 kiloa, ihan sopivilla käyrillä. Hyvä vaan, ettei ole liian paksu. Miten teidän Chue?”

Sydäntäni kouraisi ja se alkoi läpättää nopeammin.

”Chuchu piti lopettaa.”

”Voi EI!” Leila oli aivan järkyttynyt. ”Miksi?”

”No, se oli tosi vanha.” Kaivoin taskusta nenäliinan ja niistin. ”Sillähän oli lonkkavikakin, ja se oli melkein kuuro. Viime tiistaina se kaatui rappusissa, ihan oikeasti kaatui, meni nenä edellä asfalttiin. Sen nenä meni ihan vinoon, mutta ensin se ei itkenyt. Sitten illalla se meni sekavaksi ja alkoi itkeä ja aristaa nenäänsä, ja me vietiin se lääkäriin. Siellä sanottiin, että ei se murtunut nenä enää tuossa iässä hyvin luudu, ja muutenkaan siitä ei enää mitään nuorukaista tule vaikka mitä apuja antaisi. Ja kun sen ruokahalukin oli ollut tosi huono monta viikkoa...” Kyyneleet puskivat väkisin läpi. Nielaisin ja niistin taas. Leila kietoi käsivartensa ympärilleni, halasi lohduttavasti.

”Hänellä oli hyvä, pitkä elämä, ajattele sitä,” Leila sanoi.

”Niin sanoi lääkärikin. Ja sanoi, että se oli oikea päätös. Chuen ei tarvitse enää kärsiä.”

Santtu lähti vaeltelemaan kauemmas, tarkastamaan kadunlaitaa. Leila löysäsi hihnaa ja antoi sen mennä.

”Meinaatteko ottaa uuden? Tai kaksi, jos Chuella oli yksinäistä, niin kuin joskus sanoit?”

”Varmaan. En mä osaa olla ilman. En vaan tiedä, mikä rotu olisi hyvä. Tykkään kaukasialaisista, mutta niille tulee niin helposti noita lonkkavikoja ja suolisto-ongelmia.”

”Ylijalostettuja,” Leila sanoi tietävänä. ”Samoin kuin kaikki aasialaiset. Thait ja japskit on tehty liian pieniksi ja laihoiksi, inuitit taas on ihan rasvapalloja nykyään.”

”Latino voisi olla kiva.” Olin lukenut hyvän arvostelun lemmikkilehdestä, jossa oli kehuttu latinojen kestävää fysiikkaa.

”Niiden luonne on vaan tosi rasittava,” Leila huokasi. ”Mun serkullani on fuegolatino joka on ihan sekopäinen, se ryntäilee ja kiukuttelee ja nai kaikkea mikä pysyy tarpeeksi pitkään paikallaan.”

Nauroimme molemmat mielikuvalle. Nauru teki tosi hyvää koko viikon suremisen jälkeen, oli kuin aurinko olisi taas pilkottanut vaikka katu olikin syksyisen pimeä.

”Oliko sen niin, että Santtu on pohjoiskaukasialainen?”

”Se on tosi hyvästä sukulinjasta,” Leila sanoi, heti hieman puolustuskannalla. ”Sen emässä oli pisara latinoa, siksi se on noin tummakin.”

”Okei...” Santtu ei minusta ollut kovin tumma, ja Leila taisi kuulla sen äänestäni.

”Silmät on ihan ruskeat,” Leila sanoi ja nykäisi hihnaa. ”Santtu, tänne!”

Santtu hyppeli tottelevaisesti Leilan luo.

”Katso nyt.”  Minä katsoin, ja totta se oli: Santun silmät olivat selvästi tummemman ruskeat kuin mitä pohjoiskaukasialaisten rotumäärittelyssä sanottiin.

”Niin, tehän ette näyttelyitä harrasta,” minä sanoin. ”Mä kyllä taitaisin haluta näyttely-yksilön.”

Leila ei enää kuunnellut minua vaan katsoi terävästi Santtua.

”Mitä ih-...” Hän otti Santusta kiinni ja näytti minulle sen käsiä. ”Mitä ihmettä se on oikein tehnyt?”

Santun kädet olivat täynnä sitä ihtiään – ihan suoraan sanottuna jonkun toisen lemmikin kakkaa. Haju levisi sieraimiini ja yökkäsin.

”Hyi helvetti Santtu!” Leila huusi ja kaivoi vimmatusti taskustaan paperia, jolla hän sitten yritti hinkata ruskeaa mönjää pois Santun ihosta. ”Yäääääk! Voi helvetti sentään, tää on nyt toinen kerta kun tää tapahtuu.”

”Hei Leila,” minä sanoin. ”Katso sun takinlievettä.”

Leila valahti kalpeaksi ja vääntyi katsomaan taakseen, jota koristi kaksi päivänselvää ruskeaa kädenjälkeä.

”Voi VITUN VITTU!” Hetken hän näytti siltä kuin olisi lyönyt Santtua, mutta tuli onneksi järkiinsä ajoissa. ”Mitä mä ton kanssa teen? Alkaa näyttää siltä, että Santulla on luonnevika. Se tulee varmaan siitä latinolinjasta.”

”Oletko sä käynyt sen kanssa koulutuksessa?”

”Arvaa vaan.” Leila tunki likaisen paperin kakkapussiin. ”Toivottavasti mun ei tarvitse lopettaa sitä, se nimittäin maksoi aika paljon... ja kyllä mun tulis sitä ikäväkin. Mutta ei siitä mitään tule, jos nää kakkaleikit jatkuu.”

Santtu veti hihnaansa päästäkseen taas tiensivuun penkomaan, mutta Leila piti sen tiukasti vierellään.

”Me mennään nyt pesemään,” hän sanoi. ”Nähdään huomenna jumpassa.”

”Joo, nähdään. Mä taidan mennä kotiin katsomaan netistä rotukuvauksia.”

Heilautimme kättä toisillemme ja jatkoimme tahoillemme. Ehkä se latino ei olisi niin hyvä idea. Jos vaikka joku söpö ryssä. Näyttelyissä tosin oli kova kilpailu ryssäluokissa, joten ehkä sittenkin arabi, tai vaikka pakistani tai gujarati. Se voisi käyttää Chuen vanhoja kamoja ja kilpailuhäkkiä, jos ostaisi vain uudet huovat siihen...

Wednesday, October 10, 2012

Learning


”Huomenta, kultaseni!”
”What?”
”Sanoin, että huomenta. Otatko leipää?”
”Mom, stop that.”
”Tosi hassua. Tules nyt aamiaiselle.”
”Honestly, mom, that’s NOT FUNNY!”
“Älä nyt ala vetämään pultteja heti aamusta...”
”Mom, speak FINNISH! Don’t do that!”
“Mähän puhun… I was speaking Finnish. This is English.”
“No it’s not. I don’t speak English this well.”
“But you are speaking English… Ah. You had the English lesson on your Sublimisystem yesterday while you were drawing, right?”
“Yes.”
“And forgot to switch it off, didn’t you.”
“… maybe…”
“Don’t worry, we’ll subliminate your Finnish back this evening. Now come have brekkers. Cheese on your bread?”

Friday, October 5, 2012

Nyt ne jo tietävät


Jo tähän hommaan ryhtyessäni oli aivan selvää, että varovainen olisi oltava, ja huolellinen. Olisivatpa ne parhaat puoleni. Liimasin siis naamalleni hymyn ja suolsin sanani näiden ihmisten korviin. Seuraava sana näytti aina yhtä hyvältä kuin edellinenkin, ja unohdin olla varovainen.

Ensi merkit olivat pienet. Ihmiset kävelivät pöytäni ohi konsultoimaan toisia. Kokouksissa tuli hiljaisia hetkiä. Joku naureskeli joskus ohjeilleni.

Ne tietävät.

Eivät vielä pomot, jotka eivät näe sanojeni sisälle, mutta kaikki oikeat tekijät tietävät niiden painavan vähemmän kuin pitäisi, ja tuntevat sumuisen tyhjyyden niiden sisällä.

On aika löytää sanoille uudet korvat, jotka eivät vielä tiedä. Ehkä kestän nyt kauemmin kuin kolme vuotta.

Monday, September 3, 2012

Taikanakki


Lautaselleni ilmestyi taikanakki.
”Valitse minut, niin täytän minkä tahansa toiveesi!” vinkui nakki.
”Toivon olevani rikas!” sanoin heti.
Nakki kiemurteli ja osui ketsuppiin.
”Tuota... voisitko toivoa jotain vähän pienempää?”se kysyi.
Hämmentyneenä tottelin. ”No, toivon parempaa työpaikkaa.”
Taas nakki vääntelehti nolona.
”Tuo on yhä vähän isompi toive kuin mihin olen tottunut.”
”Jaa.”
”Kävisikö, jos antaisin sinulle voimia työnhakuun?” se kysyi.
”Etkö parempaan pysty?” Huokasin. ”Okei. Anna minulle voimaa etsiä uusi, parempi työpaikka.”
”Hienoa!” Nakki riemastui. ”Syö minut!”
”Sittenkö annat minulle voimaa?”
”On minussa ainakin 200 kaloria, ja hivenaineitakin vielä,” sanoi nakki ylpeänä. ”Kyllä minusta voimaa saa!”
Ja niin minä söin sen nakin.

Saturday, July 28, 2012

Tontut

Löysin vihdoin sen tonttupesän, aivan vahingossa. Lojuin saunaneteisessä makeiden löylyjen päätteeksi viileten ja tuijottaen kattoon, kun säleiden raosta vilahtivat koivunvihreät silmät ja jotain kahahti siellä pimeässä. 

Teeskentelin, etten huomannut mitään. Nousin omia aikojani, kasasin kiireettä tavarani ja maleksin ulos ovesta talon puolelle. Keittiössä nostelin kaapeista esiin muutamia yksinkertaisia aineksia ja tyytyväisesti vihellellen sekoitin  niistä kunnon tonttuherkut, jotka vein ylälauteille.

Tontuilla on varmaan maailman paras PR-toimisto. Mikä muu selittäisi niiden maineen hyvinä henkinä ja yleisesti ihanina, söpöinä olentoina? On kuin vain minä tietäisin niiden olevan lähinnä syöpäläisiä, talojen nurkissa lorvivia ahneita loisia!

Että minä vihaan tonttuja. Onneksi on kloori ja rotanmyrkky.

Monday, June 18, 2012

Päivikki


Päivikin nukkumapaikka Auvo-isännän vieressä oli tyhjä. Salmen suu puristui tiukaksi viivaksi ja hän livahti ulos. Tätä hän oli odottanut siitä asti, kun oli ymmärtänyt pikkusisarensa vatsan kasvavan nopeammin kuin kekrinajan häät olisivat oikeuttaneet: Päivikki oli karannut tapaamaan lapsensa oikeaa isää, kuka se sitten olikaan. Hänet piti saada kotiin, ja äkkiä, ennen kuin Auvo huomaisi.

Venerannasta kuului loiskinaa. Salme kiirehti rantapolulle, ja melkein heti häntä vastaan könkkäsikin Päivikki uupuneena ja kalpeana. Hänen vatsansa, vielä eilen terhakan pyöreä, heilui nyt pehmeänä vaatteiden alla.

”Tuliko lapsi?” Salme etsi katseellaan pientä nyyttiä.

”Tuli,” sanoi Päivikki. ”Annoin sen isälleen. Isä pitää pojasta hyvää huolta.”

”Ja kuka se isä on?”

”Ahti,” vastasi Päivikki puristaen vettä märistä hiuksistaan.



Thursday, June 14, 2012

Poika



Poika katsoi minua epäluuloisena paksujen, tummien kulmakarvojen alta. Melkein hymyilin rauhoittavasti, mutta onneksi muistin ajoissa ilmeiden pelottavan häntä ja jäädytin kasvoni.

”Mistä tulet?” kysyin. Poika ei ollut koskaan puhunut, mutta leirin työntekijät sanoivat hänen ymmärtävän ranskaa. ”Mikä nimesi on?”

Tummien silmien katse siirtyi varpaisiin. Ihoon ja kynsiin oli tarttunut likaa. Yritin olla tuijottamatta niitä.

Pengoin papereitani. Ne kahisivat ja rapisivat hiljaisuudessa etsiessäni sitä tiettyä kuvaa, jonka vuoksi olin halunnut tähän pakolaisleiriin Nigerin pohjoisnurkassa. Tunsin pojan katseen siirtyvän taas minuun ja porautuvan päälakeeni.

Onneksi kuva löytyi nopeasti. AP:n uutiskuvan etualalla makasi yhtenä hahmona tämä edessäni seisova poika, yllään harmaa haalari. Otsallaan hänellä oli jokin laite, josta lähti ohuet varret korviin ja sieraimiin. Kuvan varsinainen aihe, räjähdys taivaanrannassa, valaisi hänen erikoisesti leikattuja hiuksiaan. Pojan takana oli juuri kääntymässä pois suurempi hahmo samanlaisissa haalareissa, samanlaisessa puolikaljussa kampauksessa. Aivan kuvan laidassa näkyi kolmannen samanlaisen haalarin lahje ja seitsenvarpainen jalka. Asetin kuvan pöydälle niin, että poikakin näki sen.

”Näytä minulle kätesi,” sanoin.

Hitaasti poika veti kätensä pois selkänsä takaa ja ojensi sormensa minua kohti. Kumarruin eteenpäin. Pojan käsien harmaansinertävää ihoa peittivät samat noki- ja likatahrat kuin varpaitakin ja niiden yhteensä neljätoista sormea puristuivat hermostuneesti nyrkkiin.

”Sinulla on kauniit kädet. Olet kuulemma taitava pystyttämään telttoja ja rakentamaan kaikenlaista.”

Pojan pää nytkähti yllättäen taaksepäin ja hän heilutti sormiaan. Ajattelematta edes sen tarkemmin matkin häntä kuin peili, ja poika jäi tuijottamaan minua hämmästyneenä.

Sitten hänen ilmeensä muuttui ensimmäisen kerran keskustelun aikana. Suu vääntyi täydelliseksi ympyräksi tavalla, jota omat lihakseni eivät olisi koskaan pystyneet matkimaan, ja nenä nousi ainakin sentin ylöspäin. Salamannopeasti hän livahti taakseni, kietoi monisormiset kätensä kaulalleni ja jalat vyötäisilleni, ja puristi lujaa kuin hukkuva.

”Auta minua,” hän mutisi korvaani ranskaksi.

Nousin ylös horjahdellen poika yhä selässäni. Annoin kyynelille luvan nousta silmiini.

”Minä autan sinua,” lupasin. ”Et ole yksin.”

Friday, May 25, 2012

Purema


25.5. klo 16.00
Se puri minua kaksitoista tuntia sitten. Minua pelottaa. Sen outojen, isojen hampaiden käsivarteeni jättämä haava on parantunut, tai ainakin iho ei ole enää rikki, mutta koko kättä kuumottaa. Suutanikin särkee.

klo 19.25
Koko jalat ovat kuin jäätä, mutta vain varpaisiin sattuu ja ne ovat turvonneet. En uskalla ottaa sukkia pois katsoakseni.

klo 20
Äiti kysyi, mikä kurkkuani vaivaa. Ääneni on muuttunut narisevaksi, epäselväksi. Kuumotus levisi toiseenkin käteen ja sormet käyvät kömpelöiksi. Kirjoittaminen on hidasta. Kaksi kynttä lähti pois ja iho on muhkurainen, kuin sieltä puskisi jotain esiin.

klo 23
Apua! Kävin juuri kylpyhuoneessa aikoen pestä hampaat, mutta peilikuvani nähdessäni huusin ääneen. Oranssien huulien välistä näkyvät hampaat ovat aivan samanlaiset kuin sillä, mikä minua puri! Mitä minulle tapahtuu?!?

klo 03.50
Kirjoitan tätä yhdellä varpaalla, sillä minulla ei ole enää käsiä. Ne ovat muuttuneet siiviksi. Ruutua on vaikea nähdä nokan takaa.
Kunpa en olisi yrittänyt ruokkia niitä sorsia.


Monday, May 14, 2012

Sotanin onni



Kolmantena päivänä armelias Jumalatar vastasi Sotanin rukoukseen ja avasi maailmaan oven. Missä ennen oli kohonnut vehreä kukkula ammotti nyt aukko tuliseen pätsiin, ja Sotani putosi sen syvyyksiin. Hän putosi kauan, kauan ja pitkään, kunnes hänen silmänsä tulivat sokeiksi ja korvansa eivät kuulleet.

Lopulta Sotani avasi silmänsä sinitaivaan alla. Kukkula oli kuin ennenkin, mutta hänen surunsa ja onnettomuutensa taakka oli poissa. Sotani  ajatteli kuollutta vaimoaan, ja tunsi suunnatonta iloa, koska oli saanut tuntea hänet. Hän ajatteli häväistyä tytärtään, ja oli onnellinen, koska lapsi oli yhä elossa.

”Tämä onni on aina sisälläni! Kuinka sokea olinkaan!” hän huudahti, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalatarta, joka oli sallinut hänen nähdä. Ja niin Sotanista tuli Jumalattaren palvelija. Hän saarnasi yhtä lailla uskoville ja pakanoille onnesta ja surusta ja siitä, kuinka Jumalattaren siunaus on aina jokaisen sydämessä.

Sotani ei enää koskaan ollut onneton. Kun Sotanin kotikylä poltettiin ja sen asukkaat myytiin orjuuteen, Jumalattaren siunaus sai Sotanin iloitsemaan. Kun epäjumala Turgunin palvelijat vangitsivat hänet, murskasivat hänen kätensä ja raiskasivat hänet, hän kiitti laupiasta Jumalatarta onnestaan. Ja kun hän vanhana miehenä viimein uskalsi antaa sielunsa täysin Jumalatteren kannettavaksi ja surmasi sen merkiksi lapsensa ja lastensa lapset, kasvoi ilo hänen sydäntään suuremmaksi ja halkaisi sen.

Monday, May 7, 2012

Tietääkö hän


Tietääkö hän, että olen täällä?

Joskus hänen kasvoillaan häivähtää se ilme, jonka näin joka ilta, varmimmin neljän, viiden kaljan jälkeen. Makuuhuoneen kaappi on yhä puolillaan vaatteitani. Huone, jossa lapsemme piti kasvaa on yhä puoliksi pinkki, ja tuoli, jonka potkaisin altani kuollessani, on yhä sen huoneen nurkassa kumollaan.

Joskus hän soittaa puhelimeeni, kuuntelee ensin soittoääntä ja sitten vastaajaan asettamaani viestiä. Silloin hän ei varmasti tiedä minun katsovan. Yleensä sen jälkeen hän avaa ensimmäisen oluen.

Mutta ehkä kerran kuussa hän palaa keskiyön paikkeilla horjuen. Hän vie naisen sänkyymme, ja jyystäessään häntä lakanoissani hän nostaa katseensa suoraan silmiini ja ärähtää: ”Tätäkö haluat, huora?”

Friday, April 13, 2012

The queen's night

Round and round
The planet spun through another night.
Couched in soft fatigue,
The queen no longer even sought sleep.

Alone with the patriotic green of her slate
The chrono sketching minutes and hours in red
She swept her dreams from her brow.

 Round and round
The regrets, the longing and the fright,
The sting of court intrigue
Pushed to one side and buried deep
To free her to bow to this celebrated fate.

Eyes averted from the stars, crouched on her bed
She fulfilled, slowly, her vow.

Wednesday, April 11, 2012

Alisan äiti


Alisa oli mahdoton vauva. Kannoin häntä kahden vuoden ajan kaikkialle, sillä jos hänet laittoi alas, hän alkoi heti huutaa eikä lopettanut, ennen kuin nostin hänet taas syliini. Öisin hän nukahti vain minun viereeni ja säpsähti hereille monta kertaa yössä. Päivällä hän nukahti vain selkääni, liinaan kiedottuna. Hän leikki harvoin eikä koskaan yksin, vaan vaati aina seuraani.

Ne vuodet olin huono vaimo. Pirtti oli sotkuinen, ruoka aina hutiloiden valmistettua, ja lapsen syrjäyttämä mies sai nukkua aitassa tai lattialla. Minusta tuli kärttyinen ja väsynyt akka.

Alisan täyttäessä kaksi vuotta äitini ilmoitti, että tämän hulluuden oli aika loppua ja lähetti minut ja miehen naapuriin nukkumaan. Hän hoitaisi Alisaa kolme päivää, menisivät vaikka mustikoita poimimaan. Olin niin uupunut, etten edes vastustellut, vaikka lapsen huuto seurasi minua koko matkan naapuriin.

Kaksi päivää ja kaksi yötä Alisa kiljui melkein tauotta. Minä vuoroon nukuin, vuoroon kuuntelin huutoa sydän verta valuen, ja naapurin emäntä joutui lukitsemaan ovensa estääkseen minua lähtemästä lapseni luo.

Kolmantena päivänä huuto taukosi. Kuulostelin tunnin, toisen tunnin, kolmannen – ei mitään. Alisa oli hiljentynyt. Hiljaisuutta kesti koko päivän ja koko yön.

Kun palasin viimein kotiin, siellä odotti minua pöydän ääressä suloinen pieni tyttö, joka juoksi luokseni ja riemukkaasti kietoi pienet kädet kaulalleni. Syleilimme, mutta kohta hän jo pyristeli irti sylistäni ja palasi syömään mustikoitaan. Minä vain tuijotin ihmeissäni.

Siitä päivästä lähtien Alisa oli kuin toinen tyttö. Hän leikki päivät ja auttoi välillä askareissa kykyjensä mukaan. Iltaisin hän nukahti omaan pieneen sänkyynsä ja nukkui koko yön, ja mies pääsi palaamaan omaan vuoteeseensa. Sitä hieman ihmettelin, että Alisa tuntui unohtaneen puheen, mutta vähitellen sanat palasivat, enkä ajatellut sitä sen enempää. Joskus yllätin hänet tuijottamasta minua tai äitiäni kasvoillaan ilme, joka melkein pelotti minua, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo taas nauravainen, rakastava itsensä, enkä ajatellut sitäkään sen enempää. Olimme onnellinen nuori perhe.

Alisan nelivuotissyntymäpäivän lähestyessä lähdimme hänen kanssaan metsään poimimaan mustikoita. Alisa kantoi omaa pientä koriaan, minä omaa suurta rovettani, ja juttelimme niitä näitä koko matkan mustikkapaikallemme. Tyttö kertoi, kuinka hän oli leikkinyt hippaa naapurin pojan kanssa, ja minä kerroin, miten mustikanvarvut erottaa puolukanvarvuista.

Silloin kuulimme äänen, joka sai vereni hyytymään: Alisa huusi minua metsässä.

Katsoin vierelleni, jossa Alisa kulki, vakavoituneena nyt. Pysähdyin ja käännyin katsomaan huudon suuntaan. Se ei ollut vauvan huutoa vaan nelivuotiaan itsepäistä valitusta, sellaista, jota en kuunaan ollut kuullut sen Alisan suusta, jonka käsi puristi kättäni.

Puiden välissä vilahti valo ja jotain kirjavaa. Huuto koveni. Suuren kuusen takaa esiin astui pieni nelivuotias tyttö, kuin laihempi ja surkeampi versio omasta Alisastani, rimpuillen ja pyrkien luokseni. Häntä esteli kädestä pitäen pieni, ruma olento, jonka tunsin heti maahiseksi.

”Kaksi vuotta on kulunut, ja äitisi solmima sopimus on rauennut,” sanoi maahinen, ennen kuin ehdin edes tervehtiä sitä. Sen ääni oli matala ja särisi oudosti. ”Otatko lapsesi takaisin? Vai kasvatatko tuon, jonka sinulle teimme?”

Kauhu valtasi minut. Katsoin lapsesta toiseen. Vierelläni seisoi Alisa vakavana mutta luottavaisena, suloisena ja kilttinä. Kuusen toisella puolen raivosi maahisen otteessa Alisa takkuisena, kärttyisenä ja tarvitsevana. Jos hänet kerran ottaisin, hän varmasti ripustautuisi heti minuun kiinni eikä hellittäisi ikinä. Ei nukkuisi. Ei auttaisi. Elämä olisi mennyttä.

Tuntui kuin ainakin kaksi vuotta olisi vierähtänyt siinä hiljaa seistessäni.

”Sinä et ole totta,” kuiskasin lopulta maahiselle. ”Sinä et ole totta,” toistin voimakkaammin, puristin oman Alisani kättä ja käännyin pois. Sydämeni hakkasi haljetakseen. ”Tule, Alisa. Poimitaan mansikoita sittenkin.”

Alisan varma ote ohjasi minua polkua pitkin, kun kompastelin kyyneleistä puolisokeana kohti kotipihan mansikkamaata. Takanamme jatkui huuto lähes kotiin asti, ja vielä viimeisessä mutkassakin kuvittelin kuulevani sen korvissani.

Vuosien saatossa herttainen, reipas Alisani kasvoi nuoreksi naiseksi ja nai sen naapurin pojan. Hänen esikoisensa on maailman paras ja suloisin poika, vaikka onkin pienikasvuinen ja hieman suippokorvainen.

En koskaan enää palannut siihen mustikkametsään.


Tuesday, April 10, 2012

Juhlavuosi 2225


Tasan sata vuotta sitten hyväntekijämme wirmenit, joita siunatkaamme, saapuivat tähtialuksineen Maahan.

Alusta alkaen heidän aikeensa olivat ystävällismieliset ja jalot: he halusivat poistaa maailmasta köyhyyden, nälän ja sairauden. He laskeutuivat joukkoomme ja tutkivat yhteiskuntaamme, psykologiaamme, fysiologiaamme, sekä maapallon ekosfäärin toimintaa. Kymmenen vuoden kuluttua heillä oli kattavat tiedot ihmiskunnasta ja muusta luonnosta sekä ratkaisu, jolla ihmisten ja eläinten kurjuus tuhottaisiin.

Ilman wirmeneitä ihmiskunta tuskin olisi uskonut köyhyyden johtuvan rahasta, nälän johtuvan maanviljelyksestä ja sairauksien johtuvan suurkaupungeista. Ilman wirmeneitä näitä kolmea vitsausta ei varmasti olisi hävitetty maan päältä.

Olkaamme kiitollisia wirmeneille päiviemme loppuun. Luonnon rikkautta riittää meille kaikille, ja työmme pitää meidät terveinä.

Monday, April 9, 2012

Tiedote palatsista, 10.04.2125


HKK prinssi Conrad täyttää tänään 30 vuotta. Lakiemme mukaisesti hänet kruunataan huomenna valtionpäämieheksi.

Maassamme on kolmen vuosikymmenen ajan väitelty siitä, sopiiko prinssi Conrad maamme kuninkaaksi. Prinssi tunnetaan välittömänä, ystävällisenä ja omanlaisenaan henkilönä, ja valtionpäämiehenäkin Conrad on vannonut toteuttavansa jo tutuksi tullutta yhdenvertaisuuteen ja keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa maailmankatsomustaan.

Arvostelijat ovat puhuneet hänen kromosomeistaan. Jopa yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olevat ovat ilmaisseet mielipiteenään, että Down-henkilö ei sovi maamme keulakuvaksi.

Down-yhteisö ja sen lähipiiri on vastannut kritiikkiin ja solvauksiinkin kärsivällisyydellä ja valistuksella.

Osapuolten erilaisten henkisten piirteiden johdosta kuningattaremme säätää, että prinssi Conradin lähineuvoston tulee aina koostua Down-henkilöistä. Tämä lisännee valtakuntamme sydämellisyyttä ja lainsäädäntömme yhdenvertaisuutta.

Friday, April 6, 2012

Rippeet


Veren mukana tulivat kyyneleet. Ne juoksivat pitkin naisen ryppyisiä poskia samalla, kun veri valui käsivarren viiltohaavasta. Kauan sitten veri oli tuonut iloa ja mielihyvää, mutta nyt jäljellä oli vain kipu ja rakkauden rippeet.

Nainen keräsi punaiset pisarat kuppiin viimeistä myöten. Ikkunan takana taivas tummeni hitaasti, ja kohta olisi aika avata arkun kansi. Olkoonkin, että Vlad ei ollut siitä mitään ymmärtänyt sitten sen verisen marraskuun yön.

Mina pyyhki pois kyyneleensä ja kääri sideharson pakottavan kätensä ympärille, kuten hän oli tehnyt joka kolmas ilta niin kauan kuin muisti, senkin jälkeen kun toivo oli mennyt. Kuppi oli puolillaan, ja se saisi riittää tänään.

Friday, March 30, 2012

Pallojen perheessä

"Äiti. Äiti? Äitiii..."
"Mmhm?"
"Äiti!"
"No mitä nyt, Maa? Äidillä on nyt vähän pilkkuja."
"Kuu kiusaa!"
"Jaa. Ja mitä sinä teit pikkusiskolle?"
"En mitään! Se törmäsi minuun ihan itse!"
"Etkä yhtään ollut tiellä."
"No en! Ja se vei mun magmat!"
"Kuu? Veitkö Maalta magmoja?"
"... no mut sekin otti multa! Nih!"
"Voi elämä teidän kanssanne. Ettekö te voi ikinä leikkiä yhdessä ihan nätisti?"
"Mutku toi on ihan tyhmä pieni kivimöhkäle! Emmä haluu leikkiä ton kanssa! Se aina seuraa mua!"
"Maa, jäähylle. Noin ei puhuta pikkusiskosta. Nyt mietit siellä 50 miljoonaa vuotta, mitä tuli tehtyä."
"Eiks niin äiti että Maa on itte ihan tyhmä, kun se puhuu noin. Sitä paitsi se pieras. Tällä haisee hapelle."
"Kuu, jäähylle myös. Aaaargh! Miks mä halusin olla yksinhuoltaja??"

Thursday, March 29, 2012

Cascade 2


My chair clattered across the floor as I sprang up. I drew breath to speak, thought better of it and ran my fingers through my hair in confusion.

“We’ve stayed in touch,” continued Angelo, “but she hasn’t updated her Facebook page or called me in two months.”


I sat down again heavily and shook my head more to clear it than in denial. To remember all that again was dizzy, but I could only think of how much I wanted to forget all over.


I looked down at my desk and tried to speak but failed.


“I know you have no reason to help her now, or especially me,” Angelo said gently, almost sadly. “But I ask you, please, help me find her. She could be in trouble.”

“Why would I care?” I asked. I lifted my gaze from the tabletop to his face. 


Without replying, he changed the subject. "I need your language skills and your detective skills. I need you to come with me to Finland and find her."

Finland. I was Finnish once. I swallowed emptiness and recalled a land of spring snowfall and sunlit summer nights.

"How much did you take away from me?" I asked, throat trying to close in on the words. "How much of my life have I forgotten?"

"I'm sorry." Angelo sighed.

"You're sorry?" I snorted. "You didn't even do it, Maria did. And now you want me to help her?" I fought to keep my voice down through rising indignation. "Unless this is just a new game the two of you have cooked up between yourselves..."

"That's unfair. No one ever played games on you," Angelo protested.

"Just go away." I turned away, faced the window, tried to admire the effect of shop signs and streetlights in the London fog.

"She asked me to give you a letter."

After a small pause I snorted again. "Before or after she disappeared?"

"Years ago."

I couldn't think of anything more to say.

"Please, Lena. Help us. Help her."

"My name is Julia," I whispered.


Tarujen ja unien idässä


Tarujen ja unien idässä
aurinko hieroo silmiään
suunnittelee pian nousevansa.

Peipponen pilkistää siiven alta
harmissaan huomaa: pimeää.
Vähäksi aikaa nukahtaa.

Puoliunessa peittojen alla
uusi äiti ja uusi isä
halaavat ja hymyilevät.

Vielä viimeinen aamuyön hetki
ennen auringon lämpöä.
Kun aika on, nousee päivä.




(Venlaa kotiin odotellessa kesällä 2004)

Saturday, March 24, 2012

Voiko olla totta

Ei ole pakko olla kaunista
Joskus saa olla kuin tyhjässä maassa paljas puu
Jonka oksat raapivat taivaan

Ei tarvitse sopia
Saa olla pallo likaisessa kahvimukissa
Väärä ja väärin laitettu

Jos se on minä, se on totta

Jos olen ruma, olen totta

Minä saan olla totta

Monday, January 30, 2012

Cascade

I had forgotten my greatest love, my greatest fear and my greatest adventure.

Suburban motherhood contains very little in the way of adventure or fear and ours is a different kind of love, and that had been my life for a decade: take the children to school, drive to work at Victim Support, drive home via Tesco, make dinner, put the kids to bed… then repeat. And repeat, and repeat. It’s not a bad life, if you love your children and have a worthwhile job, especially after you leave your controlling, boring husband.

From before, prior to that decade on the family-work axis, I actually remember very little of my life. One fine March morning I had woken to reality in a hospital bed, bloody and battered and weak and completely amnesiac. Over time, I had regained memories of my childhood and adolescence spent in another country and had some fleeting impressions of moving to London of my own volition, but any life I may have led in London lay buried under a red fog I called before, a fog I could never shift.

Until now, when a man I knew appeared unannounced in my upstairs office at Victim Support.

I was working late to support a newcomer to the night shift, but he turned out to need hardly any support and in any case my eminently competent colleague also working the lines had him well in hand. I took the opportunity to organise my files and clean my inbox, something that hardly ever happened as evidenced by the piles of written reports and the 2000+ e-mails. I had barely reached item 1406 when the door clicked shut. I schooled the annoyance off my face and glanced up, and my blood froze.

Angelo. His name was Angelo, and he was from before.

That wasn't all, though - he was also a vampire.

I think my world stopped for a full minute in that realisation: that I knew vampires were real. Not storybook draculas or edwards or lestats, not emo superheroes, not invariably even heartless, loveless monsters preying on their once-fellow humans - just vampires, as varied a bunch of ageless narcissistic sanguivores as your heart could desire.

I must have stared at Angelo the whole time but he never even flinched, just gazed at me with hazel eyes from below dark eyebrows, still as ridiculously handsome as he had been two decades before. (And how disorienting it felt to remember that far back! Like suddenly acquiring x-ray vision and being able to see through previously impermeable walls.) Tonight his curling chestnut hair was tied back with a ribbon, giving him what I imagined to be something like his original air of 18th century Italian gentleman. All he needed was one of those collared jackets and tight trousers.

That thought reminded me of another. My face heated and this time my heart turned over in my chest. I swallowed through a sandpaper throat.

"Go away," I said and turned to the window.

Angelo sat down on my desk (my visitor chair had been appropriated weeks ago and never replaced).

"I'm sorry to intrude on your important work," he said. He still had that Italian accent and that singer's voice that befit his name. I had heard him sing--impossible that I should have forgotten that, but I had. "But I have no one else to turn to." He paused. "You see... Maria has gone missing."

Sunday, January 15, 2012

Miksi pallot elävät?

Kerran kauan, kauan sitten Äiti Maa tunsi itsensä yksinäiseksi. Maan pinnalla asui kaikenlaisia olentoja, joilla kaikilla oli puoliso ja jotka kaikki saivat lapsia, mutta Maa oli ainoa laatuaan. Maa kaipasi lasten naurua ja leikkejä.

Aurinko nauroi Maalle. ”Miten sinä muka lapsia synnyttäisit?” Aurinko pilkkasi. ”Sinun sisälläsi on vain sulaa laavaa! Sinut on tehty oman ratasi kulkijaksi.”

Itse olet laavaa, Maa ajatteli nyreästi. (Ja siinä se oli tavallaan aivan oikeassa.) Se alkoi miettiä, miten voisi saada lapsia. Se mietti ja mietti monta sataa vuotta, ja se mietti monta tuhatta vuotta, mutta ei keksinyt ratkaisua.

Vihdoin monen kymmenen tuhannen vuoden kuluttua Maan pinnalle ilmestyi uudenlaisia eläimiä, jotka kutsuivat itseään ihmisiksi. Ne kietoivat itsensä kasveihin ja eläinten nahkoihin, käyttivät tulta ruokansa valmistamiseen, ja mikä tärkeintä, ne valmistivat itselleen ja lapsilleen leikkikaluja: nukkeja ja nalleja ja vanteita ja—palloja.

Siitä Maa sai idean, niin ison idean että koko sen kuori vavahti ilosta ja innosta. Se lähetti kaikista tulivuoristaan pienen purkauksen mustanharmaata tahmeaa tuhkaa, aivan pienen ja kevyen vain. Tuhka lensi tuulten mukana ja sitä putosi hieman jokaisen pallon päälle, ja aina kun pallo sai päälleen Maan tuhkaa, se muuttui eläväksi.

Kaikki pallot huusivat äitiä, aivan kuin kaikki vastasyntyneet, ja Maa lohdutti niitä ja leikitti niitä ja sai ne pomppimaan ilosta. Vähän aikaa ihmiset ihmettelivät, miksi heidän pallonsa yhtäkkiä olivat muuttuneet niin eloisiksi, mutta sitten he tottuivat, eivätkä edes muistaneet pallojen olleen joskus erilaisia.

Ja vielä nykyäänkin, aina kun joku tekee uuden pallon, lähettää Maa pienen tuhkanhivenen leijumaan kohti palloa ja pallo herää eloon. 

Friday, January 13, 2012

Vikaa fluksaattorissa

"Mitäpä täällä sitten on?"

Korkojen kopse pysähtyi Kotilaisen jalkojen viereen ja hameenhelma pyyhkäisi fluksaattorin kolmannen vaiheen ulostuloputkea. Ärsyyntynyt Kotilainen irvisti ja puoliksi vääntäytyi, puoliksi ryömi pois Sirén-fluksaattorin ja sen kondensaattorin välistä lattialta. Kaikkialle noita hyväntekeväisyystanttoja tunkikin, joskin harvemmin ne parveilivat salaisissa sotilaallisissa tutkimuskeskuksissa.

Tämä tantta, vähän yli 30-vuotias kurvikas yksilö mustissa hameissa ja pakollisessa röyhelöpaidassa, oli katsonut tarpeelliseksi laskeutua pois hallia halkovalta kävelysillalta ja lähestyä vaarallisia höyrykoneistoja. Hänen ympärillään parveili sekalainen kokoelma eri arvomerkein koristettuja sotilaita. Kotilaisen oma sotilastakki roikkui kontrolli-istuimen selkänojalla välttääkseen hänen öljyyntyneen, tahriintuneen paitansa kohtalon.

"No, Kotilainen," sanoi kapteeni Vouti. "Vastaahan rouvalle."

"Tämä on fluksaattori." Kotilainen artikuloi termin huolellisesti. "Se kontrolloi höyrynpainetta koneiston eri osissa ja mahdollistaa laskutoimitusten suorittamisen."

Tantan suu kaartui outoon hymyyn. "Kaipa sen voi niinkin ilmaista. Mikä fluksaattoria vaivaa?"

"Tuloksissa on ollut outoa epätarkkuutta." Kotilainen suuntasi sanansa enemmän Voudille kuin tantalle. "Tarkistin juuri kolmosvaiheen laskusyklistöä."

Vouti rypisti otsaansa. "Missä kontekstissa epätarkkuus esiintyy?"

"Kaikissa," Kotilainen tunnusti.

"Universaali abnormaali fluktuaatio implikoi väyläongelmia," sanoi tantta ja siirtyi tutkailemaan fluksaattorilaitteiston ensivaiheen sisääntuloputkea. "Tarkistakaa sisääntulon säädöt ja sitten ylivuotoventtiili. Jos kummastakaan ei löydy vikaa, täytyy avata ensimmäinen vaihe ja tarkistaa korteksipiiriventtiilit."

"Öh..."

"Elviira Sirén, hauska tavata." Tantta ojensi kätensä ja hymyili aurinkoisesti suu auki tuijottavalle Kotilaiselle. "Toivottavasti ette ole rikkoneet keksintöäni."

Thursday, January 12, 2012

Tervetuloa

Mitä, taas uusi blogi? Addikti mikä addikti. Yritän postailla tänne kirjoituksia ainakin kerran viikossa.