Rautaportti

Rautaisella portilla he seisoivat. Äiti epäröi ehkä,

Epätoivon murunen kiersi sydäntä

Ja se kaihertaisi siihen reiän

Vuosien, vuosien, vuosien vieriessä,

Reiästä joka päivä vuotaisi hieman elämää hiekkaan

Jos nyytti hänen käsivarsillaan tästä portista kulkisi.

Isä katsoi kai yli järven pitkin kaartuvaa rantaa

Ja sulki sydämensä kiveen, joka sen äänen vaimentaisi

Ei kyyneliä, ei, vaikka leukaperät murtuisivat

Suussa veren maku, veren, joka hakkasi suonissa

Joka hakkaisi, hakkaisi suonissa vielä hautajaisten jälkeen

Suonissa tuon tyttären, vaikka miten kauas olisi matkannut.

Sisko varmaan tiesi vain, että pian hän ei olisi enää sisko

Pikkusisko ei olisi koskaan ollut hänen pikkusiskonsa

Portin tuolla puolen ei ollut pikkusiskoja eikä isosiskoja.

Viimeiset askelet äiti kulki yksin ja laski lapsensa portille.

Ainoa avoin tulevaisuus

Oli tämän rautaportin sisällä, josta vain yksi voi kulkea.

Kyynelillä äiti pesi nukkuvan lapsensa kasvot.

Ehkäpä toinen äiti ne ilonsa kyynelin huuhtoisi.

Into piukalla hän rakensi kivan elämän

Hän antoi lapsille kaikki hyödylliset, hauskat, kivat palikat

ja heitti pois ne, jotka eivät kivaan elämään kuuluneet.

Joskus oli kyllä vaikea tietää, mistä palikasta olisi hyötyä.

”Omaa aikaa” jäi, koska kivoilla vanhemmilla oli omaa aikaa,

mutta ei liikaa, sillä kivat vanhemmat viettivät aikaa lastensa kanssa.

Intohimo sai lähteä, mutta

hysteerinen kikatus sai jäädä, vaikka mies piti sitä liian äänekkäänä,

sillä siitä hän ei raaskinut luopua.

Hän rakensi lapsille kivan, sopivan päiväjärjestyksen,

johon oli merkitty herääminen, ruokailut, ulkoilu ja nukkumaanmeno.

Hän rakensi heille positiivisen viitekehyksen, johon identiteetti oli hyvä ripustaa

ja puhui kaikista oikeista asioista oikealla äänensävyllä,

kunnioittavasti, rauhallisesti, luontevasti ja rakastavasti.

Hän hankki lapsille kivat harrastukset, joissa nämä oppisivat itseilmaisua.

Kivoissa perheissä ei miekkailtu, kirjoitettu, larpattu, joten ne muokattiin

liikunnaksi ja luovuudeksi.

Hän otti kivoja valokuvia, jotta lapsilla olisi aineksia elämäkirjaansa,

tismalleen yhtä monta molemmista joka kuukausi.

Hän kasasi lapsilleen sylin täydeltä kauniita, värikkäitä, kivoja kokemuksia,

palikoita, joista nämä saisivat rakentaa omanlaisensa elämän,

omanlaisensa kauniin, värikkään ja kivan elämän.

Mutta eräänä rumana varhaiskevään päivänä,

Sellaisena päivänä, joita ei pitäisi ollakaan, kun maa on paljas ja märkä ja puut tyhjiä

Esikoinen nousi ylös palikkakasansa luota ja sanoi:

”Äiti, eikö meillä ole mustia palikoita?”

Ja kuopus haki kirveen ja hakkasi palikat pieniksi kappaleiksi.

Ja kiva äiti toi esikoiselle tummansävyisiä palikoita,

Ja näytti kuopukselle, miten palikankappaleista tuli ihan uusia muotoja

Ja iloitsi lastensa herkästä luovuudesta

Eikä ymmärtänyt, miksi palikat sitten jäivät sivuun.