Kiina-tytöt 1

Siellä se uusi tyttö, Emilia, nojaili pylvääseen, katse muka kohti futiksenpelaajia hiekkakentällä. Siiri painoi kasvonsa kohti kirjaa ja tuijotti Emiliaa kulmiensa varjosta.

Siiri oli tottunut olemaan omanlaisensa. Hänen kiiltomusta tukkansa erottui aina koulun vaaleasta hiusmerestä, ja luokkakuvissa hänen mantelisilmänsä kiinnittivät aina huomion. Tänään samalla vitosluokalla oli kuitenkin aloittanut tämä Emilia, joka muistutti elävästi Siirin omaa peilikuvaa.

Siiri sulki kirjansa ja kömpi ylös. Hänen oli pakko saada tietää, oliko Emiliakin adoptoitu. Ennen Siirin ensimmäistä askeltakaan Emilia pyörähti ympäri ja marssi juttelemaan sen tyttöporukan kanssa, jota Siiri kutsui barbietytöiksi—pinkkiä, blondia, glitteriä… muovia. Siiri tuhahti. Ihan sama. Kai kiinalainenkin voi olla barbie.

Matikankoe

Lapsi toi matikankokeensa näytille.

”Mahtavaa!” minä ilahduin, mutta lapsi nyrpisti. ”Mikä on? Tavoitehan on saavutettu.”

”Kaikki muut sai enemmän pisteitä,” lapsi mutisi.

”Kultaseni.” Otin lapsen syliini ja katsoin silmiin. ”Mehän sovittiin tavoitteeksi puolet pisteistä. Sen saavutit, ja enemmänkin.”

”Mutta kun ne muut,” yritti lapsi.

”Ihan sama, mitä ne muut! Tavoitteesi oli puolet pisteistä. Sait yli puolet. Olen sinusta ylpeä!”

Lapsi kohautti olkiaan.

”Katsotaanpas. Tässä on idea oikein, mutta lainattu numero meni vahingossa tuonne. Tässä toisessa sama virhe…” Vähitellen lapsen katse kirkastui ja kohta hän kipitti iloisena kaverille.

Minä jäin miettimään, miten erilaista kuin kympin oppilaan äidin ilo on minun iloni.

Tiepussi

Luulin löytäneeni tieni, metsänhämyisen, neulasmattoisen polun, männynjuurten halkoman, jota pitkin oli hyvä tassutella.
Vastaan tulikin paljasjalkainen nainen käsinvärjätyssä kimonossa, säkki selässä, takanaan koskematon mäntymetsä, edessään tieni, jota hän kääri vyyhdelle kyynärvarrelleen.
”Sain lahjaksi tiepussin”, hän sanoi säkkiään osoittaen. ”Olen kerännyt jo monta.”
”Tämähän on minun tieni”, sanoin.
”Kukaan ei omista tietään”, nainen nauroi.
”Mitäs minä ilman tietä sitten?”
”Vaihdetaan.” Nainen kaivoi pussiaan. ”Moottoritie Afrikasta? Rantaraitti Makedoniasta? Kinttupolku Kiinan karstivuorilta?”
Mieltäni kutkutteli.
”Olen aina halunnut Intiaan.”
”Morsiustie Tamil Nadusta olisi.” Nainen ojensi pienen kerän. Heitin sen maahan, ja edessäni avautui leveä keltapunapölyinen tie ihmeellisten puiden väliin. Astuin uudelle tielleni kepein jaloin.

Learning

”Huomenta, kultaseni!”

”What?”

”Sanoin, että huomenta. Otatko leipää?”

”Mom, stop that.”

”Tosi hassua. Tules nyt aamiaiselle.”

”Honestly, mom, that’s NOT FUNNY!”

“Älä nyt ala vetämään pultteja heti aamusta...”

”Mom, speak FINNISH! Don’t do that!”

“Mähän puhun… I was speaking Finnish. This is English.”

“No it’s not. I don’t speak English this well.”

“But you are speaking English… Ah. You had the English lesson on your Sublimisystem yesterday while you were drawing, right?”

“Yes.”

“And forgot to switch it off, didn’t you.”

“… maybe…”

“Don’t worry, we’ll subliminate your Finnish back this evening. Now come have brekkers. Cheese on your bread?”

Nyt ne jo tietävät

Jo tähän hommaan ryhtyessäni oli aivan selvää, että varovainen olisi oltava, ja huolellinen. Olisivatpa ne parhaat puoleni. Liimasin siis naamalleni hymyn ja suolsin sanani näiden ihmisten korviin. Seuraava sana näytti aina yhtä hyvältä kuin edellinenkin, ja unohdin olla varovainen.

Ensi merkit olivat pienet. Ihmiset kävelivät pöytäni ohi konsultoimaan toisia. Kokouksissa tuli hiljaisia hetkiä. Joku naureskeli joskus ohjeilleni.

Ne tietävät.

Eivät vielä pomot, jotka eivät näe sanojeni sisälle, mutta kaikki oikeat tekijät tietävät niiden painavan vähemmän kuin pitäisi, ja tuntevat sumuisen tyhjyyden niiden sisällä.

On aika löytää sanoille uudet korvat, jotka eivät vielä tiedä. Ehkä kestän nyt kauemmin kuin kolme vuotta.

Taikanakki

Lautaselleni ilmestyi taikanakki.
”Valitse minut, niin täytän minkä tahansa toiveesi!” vinkui nakki.
”Toivon olevani rikas!” sanoin heti.
Nakki kiemurteli ja osui ketsuppiin.
”Tuota... voisitko toivoa jotain vähän pienempää?”se kysyi.
Hämmentyneenä tottelin. ”No, toivon parempaa työpaikkaa.”
Taas nakki vääntelehti nolona.
”Tuo on yhä vähän isompi toive kuin mihin olen tottunut.”
”Jaa.”
”Kävisikö, jos antaisin sinulle voimia työnhakuun?” se kysyi.
”Etkö parempaan pysty?” Huokasin. ”Okei. Anna minulle voimaa etsiä uusi, parempi työpaikka.”
”Hienoa!” Nakki riemastui. ”Syö minut!”
”Sittenkö annat minulle voimaa?”
”On minussa ainakin 200 kaloria, ja hivenaineitakin vielä,” sanoi nakki ylpeänä. ”Kyllä minusta voimaa saa!”
Ja niin minä söin sen nakin.

Tontut

Löysin vihdoin sen tonttupesän, aivan vahingossa. Lojuin saunaneteisessä makeiden löylyjen päätteeksi viileten ja tuijottaen kattoon, kun säleiden raosta vilahtivat koivunvihreät silmät ja jotain kahahti siellä pimeässä. 

Teeskentelin, etten huomannut mitään. Nousin omia aikojani, kasasin kiireettä tavarani ja maleksin ulos ovesta talon puolelle. Keittiössä nostelin kaapeista esiin muutamia yksinkertaisia aineksia ja tyytyväisesti vihellellen sekoitin  niistä kunnon tonttuherkut, jotka vein ylälauteille.

Tontuilla on varmaan maailman paras PR-toimisto. Mikä muu selittäisi niiden maineen hyvinä henkinä ja yleisesti ihanina, söpöinä olentoina? On kuin vain minä tietäisin niiden olevan lähinnä syöpäläisiä, talojen nurkissa lorvivia ahneita loisia!

Että minä vihaan tonttuja. Onneksi on kloori ja rotanmyrkky.

Tietääkö hän

Tietääkö hän, että olen täällä?

Joskus hänen kasvoillaan häivähtää se ilme, jonka näin joka ilta, varmimmin neljän, viiden kaljan jälkeen. Makuuhuoneen kaappi on yhä puolillaan vaatteitani. Huone, jossa lapsemme piti kasvaa on yhä puoliksi pinkki, ja tuoli, jonka potkaisin altani kuollessani, on yhä sen huoneen nurkassa kumollaan.

Joskus hän soittaa puhelimeeni, kuuntelee ensin soittoääntä ja sitten vastaajaan asettamaani viestiä. Silloin hän ei varmasti tiedä minun katsovan. Yleensä sen jälkeen hän avaa ensimmäisen oluen.

Mutta ehkä kerran kuussa hän palaa keskiyön paikkeilla horjuen. Hän vie naisen sänkyymme, ja jyystäessään häntä lakanoissani hän nostaa katseensa suoraan silmiini ja ärähtää: ”Tätäkö haluat, huora?”

Juhlavuosi 2225

Tasan sata vuotta sitten hyväntekijämme wirmenit, joita siunatkaamme, saapuivat tähtialuksineen Maahan.

Alusta alkaen heidän aikeensa olivat ystävällismieliset ja jalot: he halusivat poistaa maailmasta köyhyyden, nälän ja sairauden. He laskeutuivat joukkoomme ja tutkivat yhteiskuntaamme, psykologiaamme, fysiologiaamme, sekä maapallon ekosfäärin toimintaa. Kymmenen vuoden kuluttua heillä oli kattavat tiedot ihmiskunnasta ja muusta luonnosta sekä ratkaisu, jolla ihmisten ja eläinten kurjuus tuhottaisiin.

Ilman wirmeneitä ihmiskunta tuskin olisi uskonut köyhyyden johtuvan rahasta, nälän johtuvan maanviljelyksestä ja sairauksien johtuvan suurkaupungeista. Ilman wirmeneitä näitä kolmea vitsausta ei varmasti olisi hävitetty maan päältä.

Olkaamme kiitollisia wirmeneille päiviemme loppuun. Luonnon rikkautta riittää meille kaikille, ja työmme pitää meidät terveinä.

Tiedote palatsista, 10.04.2125

HKK prinssi Conrad täyttää tänään 30 vuotta. Lakiemme mukaisesti hänet kruunataan huomenna valtionpäämieheksi.

Maassamme on kolmen vuosikymmenen ajan väitelty siitä, sopiiko prinssi Conrad maamme kuninkaaksi. Prinssi tunnetaan välittömänä, ystävällisenä ja omanlaisenaan henkilönä, ja valtionpäämiehenäkin Conrad on vannonut toteuttavansa jo tutuksi tullutta yhdenvertaisuuteen ja keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa maailmankatsomustaan.

Arvostelijat ovat puhuneet hänen kromosomeistaan. Jopa yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olevat ovat ilmaisseet mielipiteenään, että Down-henkilö ei sovi maamme keulakuvaksi.

Down-yhteisö ja sen lähipiiri on vastannut kritiikkiin ja solvauksiinkin kärsivällisyydellä ja valistuksella.

Osapuolten erilaisten henkisten piirteiden johdosta kuningattaremme säätää, että prinssi Conradin lähineuvoston tulee aina koostua Down-henkilöistä. Tämä lisännee valtakuntamme sydämellisyyttä ja lainsäädäntömme yhdenvertaisuutta.

Rippeet

Veren mukana tulivat kyyneleet. Ne juoksivat pitkin naisen ryppyisiä poskia samalla, kun veri valui käsivarren viiltohaavasta. Kauan sitten veri oli tuonut iloa ja mielihyvää, mutta nyt jäljellä oli vain kipu ja rakkauden rippeet.

Nainen keräsi punaiset pisarat kuppiin viimeistä myöten. Ikkunan takana taivas tummeni hitaasti, ja kohta olisi aika avata arkun kansi. Olkoonkin, että Vlad ei ollut siitä mitään ymmärtänyt sitten sen verisen marraskuun yön.

Mina pyyhki pois kyyneleensä ja kääri sideharson pakottavan kätensä ympärille, kuten hän oli tehnyt joka kolmas ilta niin kauan kuin muisti, senkin jälkeen kun toivo oli mennyt. Kuppi oli puolillaan, ja se saisi riittää tänään.