Purema

25.5. klo 16.00
Se puri minua kaksitoista tuntia sitten. Minua pelottaa. Sen outojen, isojen hampaiden käsivarteeni jättämä haava on parantunut, tai ainakin iho ei ole enää rikki, mutta koko kättä kuumottaa. Suutanikin särkee.

klo 19.25
Koko jalat ovat kuin jäätä, mutta vain varpaisiin sattuu ja ne ovat turvonneet. En uskalla ottaa sukkia pois katsoakseni.

klo 20
Äiti kysyi, mikä kurkkuani vaivaa. Ääneni on muuttunut narisevaksi, epäselväksi. Kuumotus levisi toiseenkin käteen ja sormet käyvät kömpelöiksi. Kirjoittaminen on hidasta. Kaksi kynttä lähti pois ja iho on muhkurainen, kuin sieltä puskisi jotain esiin.

klo 23
Apua! Kävin juuri kylpyhuoneessa aikoen pestä hampaat, mutta peilikuvani nähdessäni huusin ääneen. Oranssien huulien välistä näkyvät hampaat ovat aivan samanlaiset kuin sillä, mikä minua puri! Mitä minulle tapahtuu?!?

klo 03.50
Kirjoitan tätä yhdellä varpaalla, sillä minulla ei ole enää käsiä. Ne ovat muuttuneet siiviksi. Ruutua on vaikea nähdä nokan takaa.
Kunpa en olisi yrittänyt ruokkia niitä sorsia.

Sotanin onni

Kolmantena päivänä armelias Jumalatar vastasi Sotanin rukoukseen ja avasi maailmaan oven. Missä ennen oli kohonnut vehreä kukkula ammotti nyt aukko tuliseen pätsiin, ja Sotani putosi sen syvyyksiin. Hän putosi kauan, kauan ja pitkään, kunnes hänen silmänsä tulivat sokeiksi ja korvansa eivät kuulleet.

Lopulta Sotani avasi silmänsä sinitaivaan alla. Kukkula oli kuin ennenkin, mutta hänen surunsa ja onnettomuutensa taakka oli poissa. Sotani  ajatteli kuollutta vaimoaan, ja tunsi suunnatonta iloa, koska oli saanut tuntea hänet. Hän ajatteli häväistyä tytärtään, ja oli onnellinen, koska lapsi oli yhä elossa.

”Tämä onni on aina sisälläni! Kuinka sokea olinkaan!” hän huudahti, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalatarta, joka oli sallinut hänen nähdä. Ja niin Sotanista tuli Jumalattaren palvelija. Hän saarnasi yhtä lailla uskoville ja pakanoille onnesta ja surusta ja siitä, kuinka Jumalattaren siunaus on aina jokaisen sydämessä.

Sotani ei enää koskaan ollut onneton. Kun Sotanin kotikylä poltettiin ja sen asukkaat myytiin orjuuteen, Jumalattaren siunaus sai Sotanin iloitsemaan. Kun epäjumala Turgunin palvelijat vangitsivat hänet, murskasivat hänen kätensä ja raiskasivat hänet, hän kiitti laupiasta Jumalatarta onnestaan. Ja kun hän vanhana miehenä viimein uskalsi antaa sielunsa täysin Jumalatteren kannettavaksi ja surmasi sen merkiksi lapsensa ja lastensa lapset, kasvoi ilo hänen sydäntään suuremmaksi ja halkaisi sen.

Tietääkö hän

Tietääkö hän, että olen täällä?

Joskus hänen kasvoillaan häivähtää se ilme, jonka näin joka ilta, varmimmin neljän, viiden kaljan jälkeen. Makuuhuoneen kaappi on yhä puolillaan vaatteitani. Huone, jossa lapsemme piti kasvaa on yhä puoliksi pinkki, ja tuoli, jonka potkaisin altani kuollessani, on yhä sen huoneen nurkassa kumollaan.

Joskus hän soittaa puhelimeeni, kuuntelee ensin soittoääntä ja sitten vastaajaan asettamaani viestiä. Silloin hän ei varmasti tiedä minun katsovan. Yleensä sen jälkeen hän avaa ensimmäisen oluen.

Mutta ehkä kerran kuussa hän palaa keskiyön paikkeilla horjuen. Hän vie naisen sänkyymme, ja jyystäessään häntä lakanoissani hän nostaa katseensa suoraan silmiini ja ärähtää: ”Tätäkö haluat, huora?”