Sotanin onni

Kolmantena päivänä armelias Jumalatar vastasi Sotanin rukoukseen ja avasi maailmaan oven. Missä ennen oli kohonnut vehreä kukkula ammotti nyt aukko tuliseen pätsiin, ja Sotani putosi sen syvyyksiin. Hän putosi kauan, kauan ja pitkään, kunnes hänen silmänsä tulivat sokeiksi ja korvansa eivät kuulleet.

Lopulta Sotani avasi silmänsä sinitaivaan alla. Kukkula oli kuin ennenkin, mutta hänen surunsa ja onnettomuutensa taakka oli poissa. Sotani  ajatteli kuollutta vaimoaan, ja tunsi suunnatonta iloa, koska oli saanut tuntea hänet. Hän ajatteli häväistyä tytärtään, ja oli onnellinen, koska lapsi oli yhä elossa.

”Tämä onni on aina sisälläni! Kuinka sokea olinkaan!” hän huudahti, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalatarta, joka oli sallinut hänen nähdä. Ja niin Sotanista tuli Jumalattaren palvelija. Hän saarnasi yhtä lailla uskoville ja pakanoille onnesta ja surusta ja siitä, kuinka Jumalattaren siunaus on aina jokaisen sydämessä.

Sotani ei enää koskaan ollut onneton. Kun Sotanin kotikylä poltettiin ja sen asukkaat myytiin orjuuteen, Jumalattaren siunaus sai Sotanin iloitsemaan. Kun epäjumala Turgunin palvelijat vangitsivat hänet, murskasivat hänen kätensä ja raiskasivat hänet, hän kiitti laupiasta Jumalatarta onnestaan. Ja kun hän vanhana miehenä viimein uskalsi antaa sielunsa täysin Jumalatteren kannettavaksi ja surmasi sen merkiksi lapsensa ja lastensa lapset, kasvoi ilo hänen sydäntään suuremmaksi ja halkaisi sen.