Poika

Poika katsoi minua epäluuloisena paksujen, tummien kulmakarvojen alta. Melkein hymyilin rauhoittavasti, mutta onneksi muistin ajoissa ilmeiden pelottavan häntä ja jäädytin kasvoni.

”Mistä tulet?” kysyin. Poika ei ollut koskaan puhunut, mutta leirin työntekijät sanoivat hänen ymmärtävän ranskaa. ”Mikä nimesi on?”

Tummien silmien katse siirtyi varpaisiin. Ihoon ja kynsiin oli tarttunut likaa. Yritin olla tuijottamatta niitä.

Pengoin papereitani. Ne kahisivat ja rapisivat hiljaisuudessa etsiessäni sitä tiettyä kuvaa, jonka vuoksi olin halunnut tähän pakolaisleiriin Nigerin pohjoisnurkassa. Tunsin pojan katseen siirtyvän taas minuun ja porautuvan päälakeeni.

Onneksi kuva löytyi nopeasti. AP:n uutiskuvan etualalla makasi yhtenä hahmona tämä edessäni seisova poika, yllään harmaa haalari. Otsallaan hänellä oli jokin laite, josta lähti ohuet varret korviin ja sieraimiin. Kuvan varsinainen aihe, räjähdys taivaanrannassa, valaisi hänen erikoisesti leikattuja hiuksiaan. Pojan takana oli juuri kääntymässä pois suurempi hahmo samanlaisissa haalareissa, samanlaisessa puolikaljussa kampauksessa. Aivan kuvan laidassa näkyi kolmannen samanlaisen haalarin lahje ja seitsenvarpainen jalka. Asetin kuvan pöydälle niin, että poikakin näki sen.

”Näytä minulle kätesi,” sanoin.

Hitaasti poika veti kätensä pois selkänsä takaa ja ojensi sormensa minua kohti. Kumarruin eteenpäin. Pojan käsien harmaansinertävää ihoa peittivät samat noki- ja likatahrat kuin varpaitakin ja niiden yhteensä neljätoista sormea puristuivat hermostuneesti nyrkkiin.

”Sinulla on kauniit kädet. Olet kuulemma taitava pystyttämään telttoja ja rakentamaan kaikenlaista.”

Pojan pää nytkähti yllättäen taaksepäin ja hän heilutti sormiaan. Ajattelematta edes sen tarkemmin matkin häntä kuin peili, ja poika jäi tuijottamaan minua hämmästyneenä.

Sitten hänen ilmeensä muuttui ensimmäisen kerran keskustelun aikana. Suu vääntyi täydelliseksi ympyräksi tavalla, jota omat lihakseni eivät olisi koskaan pystyneet matkimaan, ja nenä nousi ainakin sentin ylöspäin. Salamannopeasti hän livahti taakseni, kietoi monisormiset kätensä kaulalleni ja jalat vyötäisilleni, ja puristi lujaa kuin hukkuva.

”Auta minua,” hän mutisi korvaani ranskaksi.

Nousin ylös horjahdellen poika yhä selässäni. Annoin kyynelille luvan nousta silmiini.

”Minä autan sinua,” lupasin. ”Et ole yksin.”