Alisan äiti

Alisa oli mahdoton vauva. Kannoin häntä kahden vuoden ajan kaikkialle, sillä jos hänet laittoi alas, hän alkoi heti huutaa eikä lopettanut, ennen kuin nostin hänet taas syliini. Öisin hän nukahti vain minun viereeni ja säpsähti hereille monta kertaa yössä. Päivällä hän nukahti vain selkääni, liinaan kiedottuna. Hän leikki harvoin eikä koskaan yksin, vaan vaati aina seuraani.

Ne vuodet olin huono vaimo. Pirtti oli sotkuinen, ruoka aina hutiloiden valmistettua, ja lapsen syrjäyttämä mies sai nukkua aitassa tai lattialla. Minusta tuli kärttyinen ja väsynyt akka.

Alisan täyttäessä kaksi vuotta äitini ilmoitti, että tämän hulluuden oli aika loppua ja lähetti minut ja miehen naapuriin nukkumaan. Hän hoitaisi Alisaa kolme päivää, menisivät vaikka mustikoita poimimaan. Olin niin uupunut, etten edes vastustellut, vaikka lapsen huuto seurasi minua koko matkan naapuriin.

Kaksi päivää ja kaksi yötä Alisa kiljui melkein tauotta. Minä vuoroon nukuin, vuoroon kuuntelin huutoa sydän verta valuen, ja naapurin emäntä joutui lukitsemaan ovensa estääkseen minua lähtemästä lapseni luo.

Kolmantena päivänä huuto taukosi. Kuulostelin tunnin, toisen tunnin, kolmannen – ei mitään. Alisa oli hiljentynyt. Hiljaisuutta kesti koko päivän ja koko yön.

Kun palasin viimein kotiin, siellä odotti minua pöydän ääressä suloinen pieni tyttö, joka juoksi luokseni ja riemukkaasti kietoi pienet kädet kaulalleni. Syleilimme, mutta kohta hän jo pyristeli irti sylistäni ja palasi syömään mustikoitaan. Minä vain tuijotin ihmeissäni.

Siitä päivästä lähtien Alisa oli kuin toinen tyttö. Hän leikki päivät ja auttoi välillä askareissa kykyjensä mukaan. Iltaisin hän nukahti omaan pieneen sänkyynsä ja nukkui koko yön, ja mies pääsi palaamaan omaan vuoteeseensa. Sitä hieman ihmettelin, että Alisa tuntui unohtaneen puheen, mutta vähitellen sanat palasivat, enkä ajatellut sitä sen enempää. Joskus yllätin hänet tuijottamasta minua tai äitiäni kasvoillaan ilme, joka melkein pelotti minua, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo taas nauravainen, rakastava itsensä, enkä ajatellut sitäkään sen enempää. Olimme onnellinen nuori perhe.

Alisan nelivuotissyntymäpäivän lähestyessä lähdimme hänen kanssaan metsään poimimaan mustikoita. Alisa kantoi omaa pientä koriaan, minä omaa suurta rovettani, ja juttelimme niitä näitä koko matkan mustikkapaikallemme. Tyttö kertoi, kuinka hän oli leikkinyt hippaa naapurin pojan kanssa, ja minä kerroin, miten mustikanvarvut erottaa puolukanvarvuista.

Silloin kuulimme äänen, joka sai vereni hyytymään: Alisa huusi minua metsässä.

Katsoin vierelleni, jossa Alisa kulki, vakavoituneena nyt. Pysähdyin ja käännyin katsomaan huudon suuntaan. Se ei ollut vauvan huutoa vaan nelivuotiaan itsepäistä valitusta, sellaista, jota en kuunaan ollut kuullut sen Alisan suusta, jonka käsi puristi kättäni.

Puiden välissä vilahti valo ja jotain kirjavaa. Huuto koveni. Suuren kuusen takaa esiin astui pieni nelivuotias tyttö, kuin laihempi ja surkeampi versio omasta Alisastani, rimpuillen ja pyrkien luokseni. Häntä esteli kädestä pitäen pieni, ruma olento, jonka tunsin heti maahiseksi.

”Kaksi vuotta on kulunut, ja äitisi solmima sopimus on rauennut,” sanoi maahinen, ennen kuin ehdin edes tervehtiä sitä. Sen ääni oli matala ja särisi oudosti. ”Otatko lapsesi takaisin? Vai kasvatatko tuon, jonka sinulle teimme?”

Kauhu valtasi minut. Katsoin lapsesta toiseen. Vierelläni seisoi Alisa vakavana mutta luottavaisena, suloisena ja kilttinä. Kuusen toisella puolen raivosi maahisen otteessa Alisa takkuisena, kärttyisenä ja tarvitsevana. Jos hänet kerran ottaisin, hän varmasti ripustautuisi heti minuun kiinni eikä hellittäisi ikinä. Ei nukkuisi. Ei auttaisi. Elämä olisi mennyttä.

Tuntui kuin ainakin kaksi vuotta olisi vierähtänyt siinä hiljaa seistessäni.

”Sinä et ole totta,” kuiskasin lopulta maahiselle. ”Sinä et ole totta,” toistin voimakkaammin, puristin oman Alisani kättä ja käännyin pois. Sydämeni hakkasi haljetakseen. ”Tule, Alisa. Poimitaan mansikoita sittenkin.”

Alisan varma ote ohjasi minua polkua pitkin, kun kompastelin kyyneleistä puolisokeana kohti kotipihan mansikkamaata. Takanamme jatkui huuto lähes kotiin asti, ja vielä viimeisessä mutkassakin kuvittelin kuulevani sen korvissani.

Vuosien saatossa herttainen, reipas Alisani kasvoi nuoreksi naiseksi ja nai sen naapurin pojan. Hänen esikoisensa on maailman paras ja suloisin poika, vaikka onkin pienikasvuinen ja hieman suippokorvainen.

En koskaan enää palannut siihen mustikkametsään.