Sekarotuinen

”Voi että tää teidän Santtu on kasvanut!” Pysähdyin keskelle katua ja silitin Santun päätä. Se oli selvästi iloinen minut nähdessään – olinhan ollut hoitamassa sitä Leilan perheen ollessa sillä Mallorcan-matkalla. Santtu oli vasta nuori ja vielä innokas.

”Eikö olekin,” Leila sanoi ylpeänä. ”Viime punnituksessa se oli 28 kiloa, ihan sopivilla käyrillä. Hyvä vaan, ettei ole liian paksu. Miten teidän Chue?”

Sydäntäni kouraisi ja se alkoi läpättää nopeammin.

”Chuchu piti lopettaa.”

”Voi EI!” Leila oli aivan järkyttynyt. ”Miksi?”

”No, se oli tosi vanha.” Kaivoin taskusta nenäliinan ja niistin. ”Sillähän oli lonkkavikakin, ja se oli melkein kuuro. Viime tiistaina se kaatui rappusissa, ihan oikeasti kaatui, meni nenä edellä asfalttiin. Sen nenä meni ihan vinoon, mutta ensin se ei itkenyt. Sitten illalla se meni sekavaksi ja alkoi itkeä ja aristaa nenäänsä, ja me vietiin se lääkäriin. Siellä sanottiin, että ei se murtunut nenä enää tuossa iässä hyvin luudu, ja muutenkaan siitä ei enää mitään nuorukaista tule vaikka mitä apuja antaisi. Ja kun sen ruokahalukin oli ollut tosi huono monta viikkoa...” Kyyneleet puskivat väkisin läpi. Nielaisin ja niistin taas. Leila kietoi käsivartensa ympärilleni, halasi lohduttavasti.

”Hänellä oli hyvä, pitkä elämä, ajattele sitä,” Leila sanoi.

”Niin sanoi lääkärikin. Ja sanoi, että se oli oikea päätös. Chuen ei tarvitse enää kärsiä.”

Santtu lähti vaeltelemaan kauemmas, tarkastamaan kadunlaitaa. Leila löysäsi hihnaa ja antoi sen mennä.

”Meinaatteko ottaa uuden? Tai kaksi, jos Chuella oli yksinäistä, niin kuin joskus sanoit?”

”Varmaan. En mä osaa olla ilman. En vaan tiedä, mikä rotu olisi hyvä. Tykkään kaukasialaisista, mutta niille tulee niin helposti noita lonkkavikoja ja suolisto-ongelmia.”

”Ylijalostettuja,” Leila sanoi tietävänä. ”Samoin kuin kaikki aasialaiset. Thait ja japskit on tehty liian pieniksi ja laihoiksi, inuitit taas on ihan rasvapalloja nykyään.”

”Latino voisi olla kiva.” Olin lukenut hyvän arvostelun lemmikkilehdestä, jossa oli kehuttu latinojen kestävää fysiikkaa.

”Niiden luonne on vaan tosi rasittava,” Leila huokasi. ”Mun serkullani on fuegolatino joka on ihan sekopäinen, se ryntäilee ja kiukuttelee ja nai kaikkea mikä pysyy tarpeeksi pitkään paikallaan.”

Nauroimme molemmat mielikuvalle. Nauru teki tosi hyvää koko viikon suremisen jälkeen, oli kuin aurinko olisi taas pilkottanut vaikka katu olikin syksyisen pimeä.

”Oliko sen niin, että Santtu on pohjoiskaukasialainen?”

”Se on tosi hyvästä sukulinjasta,” Leila sanoi, heti hieman puolustuskannalla. ”Sen emässä oli pisara latinoa, siksi se on noin tummakin.”

”Okei...” Santtu ei minusta ollut kovin tumma, ja Leila taisi kuulla sen äänestäni.

”Silmät on ihan ruskeat,” Leila sanoi ja nykäisi hihnaa. ”Santtu, tänne!”

Santtu hyppeli tottelevaisesti Leilan luo.

”Katso nyt.”  Minä katsoin, ja totta se oli: Santun silmät olivat selvästi tummemman ruskeat kuin mitä pohjoiskaukasialaisten rotumäärittelyssä sanottiin.

”Niin, tehän ette näyttelyitä harrasta,” minä sanoin. ”Mä kyllä taitaisin haluta näyttely-yksilön.”

Leila ei enää kuunnellut minua vaan katsoi terävästi Santtua.

”Mitä ih-...” Hän otti Santusta kiinni ja näytti minulle sen käsiä. ”Mitä ihmettä se on oikein tehnyt?”

Santun kädet olivat täynnä sitä ihtiään – ihan suoraan sanottuna jonkun toisen lemmikin kakkaa. Haju levisi sieraimiini ja yökkäsin.

”Hyi helvetti Santtu!” Leila huusi ja kaivoi vimmatusti taskustaan paperia, jolla hän sitten yritti hinkata ruskeaa mönjää pois Santun ihosta. ”Yäääääk! Voi helvetti sentään, tää on nyt toinen kerta kun tää tapahtuu.”

”Hei Leila,” minä sanoin. ”Katso sun takinlievettä.”

Leila valahti kalpeaksi ja vääntyi katsomaan taakseen, jota koristi kaksi päivänselvää ruskeaa kädenjälkeä.

”Voi VITUN VITTU!” Hetken hän näytti siltä kuin olisi lyönyt Santtua, mutta tuli onneksi järkiinsä ajoissa. ”Mitä mä ton kanssa teen? Alkaa näyttää siltä, että Santulla on luonnevika. Se tulee varmaan siitä latinolinjasta.”

”Oletko sä käynyt sen kanssa koulutuksessa?”

”Arvaa vaan.” Leila tunki likaisen paperin kakkapussiin. ”Toivottavasti mun ei tarvitse lopettaa sitä, se nimittäin maksoi aika paljon... ja kyllä mun tulis sitä ikäväkin. Mutta ei siitä mitään tule, jos nää kakkaleikit jatkuu.”

Santtu veti hihnaansa päästäkseen taas tiensivuun penkomaan, mutta Leila piti sen tiukasti vierellään.

”Me mennään nyt pesemään,” hän sanoi. ”Nähdään huomenna jumpassa.”

”Joo, nähdään. Mä taidan mennä kotiin katsomaan netistä rotukuvauksia.”

Heilautimme kättä toisillemme ja jatkoimme tahoillemme. Ehkä se latino ei olisi niin hyvä idea. Jos vaikka joku söpö ryssä. Näyttelyissä tosin oli kova kilpailu ryssäluokissa, joten ehkä sittenkin arabi, tai vaikka pakistani tai gujarati. Se voisi käyttää Chuen vanhoja kamoja ja kilpailuhäkkiä, jos ostaisi vain uudet huovat siihen...