”Voi että tää teidän Santtu on kasvanut!”
Pysähdyin keskelle katua ja silitin Santun päätä. Se oli selvästi iloinen minut
nähdessään – olinhan ollut hoitamassa sitä Leilan perheen ollessa sillä
Mallorcan-matkalla. Santtu oli vasta nuori ja vielä innokas.
”Eikö olekin,” Leila sanoi ylpeänä. ”Viime
punnituksessa se oli 28 kiloa, ihan sopivilla käyrillä. Hyvä vaan, ettei ole
liian paksu. Miten teidän Chue?”
Sydäntäni kouraisi ja se alkoi läpättää
nopeammin.
”Chuchu piti lopettaa.”
”Voi EI!” Leila oli aivan järkyttynyt. ”Miksi?”
”No, se oli tosi vanha.” Kaivoin taskusta
nenäliinan ja niistin. ”Sillähän oli lonkkavikakin, ja se oli melkein kuuro.
Viime tiistaina se kaatui rappusissa, ihan oikeasti kaatui, meni nenä edellä
asfalttiin. Sen nenä meni ihan vinoon, mutta ensin se ei itkenyt. Sitten
illalla se meni sekavaksi ja alkoi itkeä ja aristaa nenäänsä, ja me vietiin se
lääkäriin. Siellä sanottiin, että ei se murtunut nenä enää tuossa iässä hyvin
luudu, ja muutenkaan siitä ei enää mitään nuorukaista tule vaikka mitä apuja
antaisi. Ja kun sen ruokahalukin oli ollut tosi huono monta viikkoa...”
Kyyneleet puskivat väkisin läpi. Nielaisin ja niistin taas. Leila kietoi
käsivartensa ympärilleni, halasi lohduttavasti.
”Hänellä oli hyvä, pitkä elämä, ajattele
sitä,” Leila sanoi.
”Niin sanoi lääkärikin. Ja sanoi, että se oli
oikea päätös. Chuen ei tarvitse enää kärsiä.”
Santtu lähti vaeltelemaan kauemmas,
tarkastamaan kadunlaitaa. Leila löysäsi hihnaa ja antoi sen mennä.
”Meinaatteko ottaa uuden? Tai kaksi, jos
Chuella oli yksinäistä, niin kuin joskus sanoit?”
”Varmaan. En mä osaa olla ilman. En vaan
tiedä, mikä rotu olisi hyvä. Tykkään kaukasialaisista, mutta niille tulee niin
helposti noita lonkkavikoja ja suolisto-ongelmia.”
”Ylijalostettuja,” Leila sanoi tietävänä. ”Samoin
kuin kaikki aasialaiset. Thait ja japskit on tehty liian pieniksi ja laihoiksi,
inuitit taas on ihan rasvapalloja nykyään.”
”Latino voisi olla kiva.” Olin lukenut hyvän
arvostelun lemmikkilehdestä, jossa oli kehuttu latinojen kestävää fysiikkaa.
”Niiden luonne on vaan tosi rasittava,” Leila
huokasi. ”Mun serkullani on fuegolatino joka on ihan sekopäinen, se ryntäilee
ja kiukuttelee ja nai kaikkea mikä pysyy tarpeeksi pitkään paikallaan.”
Nauroimme molemmat mielikuvalle. Nauru teki
tosi hyvää koko viikon suremisen jälkeen, oli kuin aurinko olisi taas
pilkottanut vaikka katu olikin syksyisen pimeä.
”Oliko sen niin, että Santtu on pohjoiskaukasialainen?”
”Se on tosi hyvästä sukulinjasta,” Leila
sanoi, heti hieman puolustuskannalla. ”Sen emässä oli pisara latinoa, siksi se
on noin tummakin.”
”Okei...” Santtu ei minusta ollut kovin tumma,
ja Leila taisi kuulla sen äänestäni.
”Silmät on ihan ruskeat,” Leila sanoi ja
nykäisi hihnaa. ”Santtu, tänne!”
Santtu hyppeli tottelevaisesti Leilan luo.
”Katso nyt.” Minä katsoin, ja totta se oli: Santun silmät
olivat selvästi tummemman ruskeat kuin mitä pohjoiskaukasialaisten rotumäärittelyssä
sanottiin.
”Niin, tehän ette näyttelyitä harrasta,” minä
sanoin. ”Mä kyllä taitaisin haluta näyttely-yksilön.”
Leila ei enää kuunnellut minua vaan katsoi
terävästi Santtua.
”Mitä ih-...” Hän otti Santusta kiinni ja
näytti minulle sen käsiä. ”Mitä ihmettä se on oikein tehnyt?”
Santun kädet olivat täynnä sitä ihtiään – ihan
suoraan sanottuna jonkun toisen lemmikin kakkaa. Haju levisi sieraimiini ja
yökkäsin.
”Hyi helvetti Santtu!” Leila huusi ja kaivoi vimmatusti
taskustaan paperia, jolla hän sitten yritti hinkata ruskeaa mönjää pois Santun
ihosta. ”Yäääääk! Voi helvetti sentään, tää on nyt toinen kerta kun tää tapahtuu.”
”Hei Leila,” minä sanoin. ”Katso sun
takinlievettä.”
Leila valahti kalpeaksi ja vääntyi katsomaan
taakseen, jota koristi kaksi päivänselvää ruskeaa kädenjälkeä.
”Voi VITUN VITTU!” Hetken hän näytti siltä
kuin olisi lyönyt Santtua, mutta tuli onneksi järkiinsä ajoissa. ”Mitä mä ton
kanssa teen? Alkaa näyttää siltä, että Santulla on luonnevika. Se tulee varmaan
siitä latinolinjasta.”
”Oletko sä käynyt sen kanssa koulutuksessa?”
”Arvaa vaan.” Leila tunki likaisen paperin
kakkapussiin. ”Toivottavasti mun ei tarvitse lopettaa sitä, se nimittäin maksoi
aika paljon... ja kyllä mun tulis sitä ikäväkin. Mutta ei siitä mitään tule,
jos nää kakkaleikit jatkuu.”
Santtu veti hihnaansa päästäkseen taas tiensivuun
penkomaan, mutta Leila piti sen tiukasti vierellään.
”Me mennään nyt pesemään,” hän sanoi. ”Nähdään
huomenna jumpassa.”
”Joo, nähdään. Mä taidan mennä kotiin
katsomaan netistä rotukuvauksia.”
Heilautimme kättä toisillemme ja jatkoimme tahoillemme.
Ehkä se latino ei olisi niin hyvä idea. Jos vaikka joku söpö ryssä.
Näyttelyissä tosin oli kova kilpailu ryssäluokissa, joten ehkä sittenkin arabi,
tai vaikka pakistani tai gujarati. Se voisi käyttää Chuen vanhoja kamoja ja
kilpailuhäkkiä, jos ostaisi vain uudet huovat siihen...
