Wishing

Alice’s wait for Christmas had never been so fevered. After her father died, she had written to Santa with just one wish: to see Dad again, just once.

On Christmas morning she dashed downstairs, but instead of a smiling Dad she found only an oblong parcel with her name on it. It turned out to be a fishing rod. Alice and Dad had often gone fishing, but her heart fell.

Still, she took the rod out to the lake in the spring and in Dad’s favourite spot she cast the line in the water. Soon she pulled up a big, slippery perch. It twisted as she slid out the hook, and in its bright scales Alice saw a familiar face flash for half a heartbeat. She started so violently that the fish writhed away and fell back into the water.

As Alice stared after it, doubting herself, the fish leapt up again in front of her. Now she could hear her father’s voice quite clearly: “Help! Let me out!” Then the perch swam off into the depths.

Exile / Poissa

I stand here, and I stand here, and I stand
But the doors don’t open and the words don’t sing
They’ve shut me out of fairyland,
Taken my portal,
Stolen my eyes and deafened me
Broken my legs and my sword

I would seek out the culprits, force them to recant
But I can’t see who
I can’t go where
And I certainly cannot fight

I stand, and turn, and cry here
And can’t hear their victory dance.

--

Seison tässä, seison tässä, ja seison
Eivätkä ovet aukea, sanat eivät soi
Minut suljettiin haltiamaasta,
Porttini vietiin,
Sokeaksi, kuuroksi tehtiin,
Särjettiin jalat ja miekka

Etsisin heidät ja pistäisin katumaan
Mutta en näe kuka
En pääse luo
Enkä todellakaan voi taistella

Seison, käännyn, itken tässä
Enkä kuule voitontanssiaan.

Loppusiivous

Kääri muistot paperiin ja pakkaa pois,

Mädät unelmat voit heittää roskiin.

Siivoa kyyneleet ja sirpaleet.

Kaiva esiin nauru ja pukeudu siihen,

Ota eväitä reppuun ja sulje ovi kunnolla.

Pelon kieliä vingutellen tanssi tästä pihasta pois.

Mitä haluatte

Kun kuolen,

Ottakaa minusta se,

Minkä haluatte.

Minä en tarvitse enää mitään siitä,

En muistojani, en haaveitani,

En tapojani, hyviä enkä pahoja,

En tietäni enkä polkujani.

Ottakaa minusta vain se,

Minkä tarvitsette,

Ja valitkaa viisaasti.

Jos painaa liikaa, älkää kantako,

Säälikää selkäänne.

Ei tarvitse tuskailla eikä taistella.

Saatte haudata sen, mitä ette jaksa.

Two hours

Two precious hours

That’s what I’ve bought for today.

The door closes on their eager laughter

and their smiles and kisses,

and they run away with my heart.

I turn to greet myself and smile

The darkness fades as the walls turn to glass,

and in minutes I’m the Queen of Infinite Space,

The Lady of the Silent Moments.

In two hours my money will be spent

they’ll return with their treasures and hugs.

I’ll force my heart down my throat again

and rip myself off my body

so it’s not crushed by the noise and the colours.

Pieni evakkotyttö

“Mis työ ootta?” kuiskaa tyttö pimeään.

Tämä on nyt hänen kotinsa,

Tämä hänen uusi vuoteensa,

Ja hän makaa siinä kipu viiltäen,

Eikä ymmärrä,

Miksi äiti ei auta,

Miksi sisko ei tule,

Miksi isä ja veli ovat poissa.

Mutta kun koko maailma on muuttunut,

Niin miten he tytön löytäisivätkään,

Näin vieraasta paikasta?

Tai ehkä ne eivät häntä enää halunneet.

Ehkä onkin vain hän,

Pois lähetetty tähän huoneeseen,

Jossa itku ei merkitse mitään.

”Mis työ ootta?” kuiskaa tyttö pimeään

Eikä hän tunne enää kättä,

Joka ryppyistä otsaa silittää.

Kiire

Luentojen välissä etsin rauhaisan nurkan

Etsin numerosi nopeasti ja soitan.

Ääni himmeänä, käheänä, vastaat,

Että nyt on hoitaja tulossa tekemään toimenpidettä.

Bussille kiirehtiessäni soitan uudestaan,

Nappaan kiinni pienestä joutohetkestä kadulla.

Ei se ollutkaan mitään, sanot,

Katsoi vain, oliko tiputuspullo lopussa.

Illalla teen toisella kädellä lettuja

Ja toisella makselen laskujasi,

Mietin, kenelle soittaisin saattohoidosta

Samalla kun autan lasta läksyissä.

Kiire ja pysähdys

Loppu ja kiritys

Sydän ja hengitys

Niiden väliin minä puserrun.

Vähä vähältä

Esine esineeltä, säkki säkiltä

Elämä kevenee näissä huoneissa.

Valo täyttää seinät.

Muistot, joita kannoit

Kodista kotiin, kehdosta hautaan

Hajoavat ilmaan,

Niin kipeät kuin rakkaat.

Seison keskellä valkoista huonetta,

Annan tuulen sekoittaa hiukseni

Ja hengitän hetki hetkeltä vapaammin.

New World Order

Kamilla’s eyes focused slowly on the ceiling and memory took its time returning, but when it did, she grinned and sprang upright. Today was the long, long, long-awaited day when the new overlords of the human race would finally reveal themselves and change everything, and make Kamilla the most important human alive. No, scratch that—the most important human ever to have lived.

She danced a samba into the kitchenette, put the kettle on, and checked her messages. Ervankaromerotamo had sent a brief one with nothing but “T-6”, as agreed. Six hours to go… no, five hours and forty-six minutes. Kamilla’s toes danced on the tiled floor under her kitchen table.

The newsreader on the BBC wore an eyesore of a tie and had not combed his hair properly. Kamilla sniffed. She would put paid to that sort of sloppiness when she was in charge and no mistake. That man would look good in a blue tie, even given that he would have to wear it with the tinfoil suit that Ervankaromerotamo’s people were about to mandate for all humans. Certainly having his hair shaved off would be an improvement over that undisciplined mess.

Reminded of her important task she got up and hurried—not dashed, no, that would be undignified—back to her bed and bent double to retrieve a low rectangular box from underneath. Inside the orderly rows of egg-shaped somethings gleamed exactly as they had when Ervankaromerotamo had entrusted her with them. Kamilla wished she knew what they were. Weapons? Food? In her favourite imagined scenario they were eggs, wirmen eggs, and she was the proud caregiver to a new generation of Ervankaromerotamo’s offspring. (Not that she knew how they reproduced, she had to admit. That was not the sort of thing you asked your overlords.)

Her second favourite scenario involved hand grenades.

She padded back into the kitchenette and poured her tea, and then listened idly to the news while buttering a slice of bread. Some stuff about farming subsidies and blowing up the polar ice caps, same old same old… until a funny insert about a waterskiing parakeet was rudely interrupted by the BBC World logo that just sat there spinning in an infinite loop. Kamilla stared in shock. There was still more than five hours to go, surely the wirmen had not started already? She double-checked her messages; nothing. As the logo continued to spin her nervousness mounted. Had they been discovered? The very existence of the wirmen was a closely-guarded secret and the revelation would delay the execution of the plan, not to speak of the disaster that would ensue if the plan itself were revealed.

The logo flicked out, replaced briefly by a blank screen and then by the face of another newsreader. This one was at least appropriately dressed, Kamilla noted.

“We apologise for that short interruption,” the newsreader began. “We have just received momentous news. I can hardly believe it myself.” The woman smiled, then laughed, and Kamilla was astonished to see two enormous glittering tears roll down her cheeks. She bent to read from a paper that, judging by its floppiness, had already been wept upon. “Following secret talks that have lasted for weeks, the leaders of every nation on Earth have pledged their allegiance to a new world order. They have signed a universal treaty, making the entire world one single military and economic entity. All armed conflicts have been resolved and universal disarmament is beginning as we speak. A plan is in place to deliver food surplus from affluent areas to those with food shortages. A minimum income is to be instituted that is independent of employment status. All human rights are affirmed in the legal code of this new entity, which is called the Democratic Republic of Earth.” The newsreader lifted her shining face to the camera and she seemed to gaze right inside Kamilla’s pounding heart. “We have world peace. I repeat, we have world peace. It is here.”

The view shifted to show crowds cheering and dancing in front of gigantic ad screens that had been adapted to show the news. London, Washington, Paris, Moscow, Rio de Janeiro, Beijing, Helsinki… who knew where else. Kamilla sat stock still, unable to tear her eyes away from the screen.

It started to dawn on her that today was not a good day for a revolution.

The New School

The teacher had turned into a manatee again.

Meghan closed her eyes and turned back to the class she did not want to see. The sheet of paper containing her presentation notes was swiftly turning into a sweaty, wrinkled mess.

“The, uh, era of industrialisation was cha-characterised by… um…” She gasped and stumbled back as something light but sharp struck her face. Her eyes sprang open and she flinched at the sight of her classmates, sitting or lounging or squatting across rows and rows of desks. In the frontmost seats, two boys—or rather, two octopi as they now were—sniggered. The seahorse behind them, who had been Meghan’s new best friend Natasha only last week, snorted in disdainful comment.

The transformations had started ten days ago, only a week after Meghan’s arrival at her new school. The first to change had been the teacher, his already rounded form bulging out to the size and shape of a manatee, his whiskers thickening and blackening eyes retiring to the sides of his head. She had screamed and pointed and then fainted, and had woken up in the school nurse’s office. The nurse herself had turned into a tuna fish right in front of her, and Meghan had run away home.

She had tried to explain to her parents, but they had sent her back to school the next day, not believing a word. The teacher had been his old self at first, but then the other pupils had started to shift shapes, some permanently, some flickering back and forth before settling into their new habitus. They were all marine creatures: sea snakes, crabs, different sorts of fish, even an amoeba. Meghan was at a loss to explain how these animals could move around, or even survive, without water, but they did.

“Are you all right, Meghan?” the teacher asked in the high, skittering squeak of a manatee. It was hard to tell, but he seemed worried.

“I’m… I’m fine.” Meghan swallowed again and closed her eyes. “Spinning Jenny. The Spinning Jenny was the first great, um, innovation of the Industrial Age.”

The sniggers from the front row intensified. The teacher directed a long-suffering look at the two octo-boys. One of them caught his eye, but instead of simmering down he stood up, or at least arranged his limbs so that the varicoloured sac of his body rode higher.

“Why do we have to listen to that?” His words were hard to make out from among the watery slurps. “She’s weird, and she’s just so dry I’m falling asleep.”

“Yeah! She’s dry!” the other octopus confirmed, rising to flank his friend. “And you’re just a big ass-kisser of a sea cow!”

Everyone was pulling themselves up now and the classroom turned threatening. Meghan’s heart climbed into her throat and she let her weakened legs drop her into the chair beside the blackboard.

“Let’s get her some water!” someone burbled from the back, probably an enormous sea bass. Others eagerly took up the cry, and Meghan found herself gripped tightly in the tentacles of the octo-boys. She screamed and fought, but the suction-cupped appendages twined and twisted and squeezed harder as they dragged her out the door of the classroom and into the girls’ bathroom halfway down the hall. From very far away came the protesting manatee squeaks of the teacher.

A lamprey swatted its tailfin against one of the taps and water gushed out at enormous speed, overflowing the basin in seconds and splashing out onto the floor. The tentacles holding Meghan began to force her towards the stream, inexorably, ignoring her flailing and the screams that cut off when her face hit the water.

Afterwards, everything was better. Meghan spread out her fins and regarded the iridescent feather-like extremities with satisfaction, admiring the combination of red, black and blue. Siamese fighting fish, apparently.

“You look nice.” Natasha’s voice held a tinge of envy.

Meghan looked at her friend through new eyes and would have smiled if her mouth had been able to move that way.

“You’re beautiful,” she answered truthfully, although beautiful did not do justice to the girl’s rainbow colouring, not even the spring green of her belly or the orange ridge down her back.

Meghan glanced at her own strange reflection in the mirror.

“What will Mom and Dad say?” she muttered, suddenly unsure.

“Oh, they can be fish, too,” Natasha said. “Come on, we need to get to recess before it rains.”

“So what if it rains?” Meghan giggled. “We’re fish!”

Sentence

“She unfriended me.”

“What?!?” Kim’s exclamation rang off the walls and bounced around in my aching head. She might well be surprised. Nina was, after all, her friend, too, and there had been no public announcemement yet from Nina’s side.

“So to answer your question, no, I didn’t know she had taken up floorball.”

“Chris, honey.” Kim changed seats so that the small, round cafeteria table no longer separated us and put a comforting arm around me. “I’m sorry. I’m so sorry for you.”

I shrugged uncomfortably. “Well, you know. It got a bit, well. Weird.”

“How long were you together?”

“Ten years. And the first two or three were--…”

“A fairy tale,” Kim interrupted me, smiled, and immediately looked like she regretted it.

“Yeah.” I smiled weakly. “A princess and her ogre.”

Kim nudged me in playful reproach and giggled. “Now is ‘ogre’ a nice way to characterise anyone? Even after you fall out of love with them?” When I declined to be baited into banter she subsided. “Sure, I know she’s a bit kooky, but was it really that bad?”

I vented a dark chuckle. “The last years were like a horror story, of the It was a dark and stormy night variety: boring and dreadful at the same time. In the beginning, we used to go out with friends almost every week. We talked about having children. We took trips. All that was gone by Year 7. She hardly ever went out and made me feel bad if I left the house. She said the most horrible things about other people’s children, and I’m so glad we never got around to having our own. And she was always at the computer. First thing in the morning she’d plump her fat arse down in front of the screen and drink coffee that I made, checking her e-mails and updating her Facebook status and being too busy to kiss me goodbye. When I came home from work she was still there in the same nightdress, and if it hadn’t been for the mess in the kitchen, I wouldn’t have known if she had even stirred during the day.

“But that’s not the horrible thing. When she was at the computer, at least she was quiet. When she got up…” I paused, sighed and rubbed my face. I sipped my cooling coffee. “She was mentally unstable, I think. No, I know she was. She ranted against conservatives, against leftists, against greens, against racists, against anyone she could think of, down to our building’s custodian. She said I was a backwoods hick not to be on Facebook, but when I joined, she didn’t even care. She said she thought I was an agent of the devil and made me solve riddles to prove that I wasn’t. Some of them didn’t even make any sense.” I felt in my pocket and withdrew a folded paper—I always carried it these days to remind me why I couldn’t be with Nina any more. “Look at this.”

“Has anyone really been far even as decided to use even go want to do look more like?” Kim read aloud. “What does that mean?”

“No idea.” I drained the rest of my coffee. “No fucking clue. But she told me to find the message hidden in it to prove that the devil wasn’t controlling me.”

Kim shook her head, wide-eyed, as she handed the paper back to me. “I had no idea.”

“No one did. On Facebook and in chat she acted so normally, and no one ever knew. Well, John and Peter did.” I had told my brothers early on, when things first started to go wrong, figuring that since they had wives, too, they might have a better clue about what was going on. They hadn’t. Instead, they had started to avoid me and Nina even more. Carefully I refolded the paper and restored it to my pocket.

“Anyway, you see why we’re not together anymore. I had to do something.”

“Absolutely. Of course.” She looked thoughtful. “Is that why you missed the New Year’s party last year at Marlene’s and my place?” I nodded.

“And the Valentine’s Day ice-skating, and the May Day picnic, and the midsummer pool party,” I added bitterly. My phone gave a faint bing from inside my pocket and buzzed against my thigh. “I have to go, I’m sorry. Work to do.”

Kim clucked a few more incredulous condolences and we parted ways, she to go home to her children and I… to go home. Talking to Kim had brought back thoughts and memories I would really rather have forgotten, like whispers from beyond some wall in my brain, ghosts scratching at the bricks and the still-wet mortar. No choice. I had no choice, I repeated to myself, like a mantra to banish them.

I had no success. Outside the mall it was raining, and in the darkness, the whispers seemed to grow louder. Autumn was pressing in—maybe it was only the sound of the wind and the leaves weaving a painful waltz on the pavement. I hurried my steps, and by the time I saw the familiar house at the end of the street I was running like mad.

Inside the memory of that last night hit me from inside and outside at once and I almost gagged.

“Prove you’re not one of His!” Nina screeched. “Prove it! I have to trust you, prove it!”

I have, I wanted to say. And, I love you. Instead my legs gave way and I broke down and cried, just sank down on the brown carpet of the entrance hallway and tried to hide my weepy face in my sleeve.

“Prove it!” Nina’s voice dragged across my ears like nails across a chalkboard. I winced and crouched lower and cried louder, ashamed but unable to stop. This was the end. This was just absolutely the end, the last time, the final time, I swore to myself.

And then a hard object hit me in the head. I screamed and fell down in total shock. Looking up, I saw Nina standing above me with a rolled-up newspaper. She swung it at my head again, and it hurt, dammit, hurt not just my heart but my skull, too. She struck again and again, all the time screaming for me to prove that I was not in league with the devil.

Inside me, something changed. I felt my eyes grow cold and my heartbeat slow to a crawl as time, too, slowed around me. Nina moved as though through treacle. I could see every line on her face, every strand of her tousled dark hair. I could read the text of the newspaper she hit me with. An unexpected feeling ballooned up inside me: anger. Hatred. How could she do this to me? Nina had been taking away my life in bits and pieces for years and replacing it with her poison, her madness, her pain. It was my life, dammit! She had no right!

I had never wanted to kill anyone, but now that I finally did, I decided to go for it.

When Nina’s hand next descended, I grabbed it and sprang up. She looked briefly surprised, but then she spat me in the face. I struck her in the jawbone with my right hand and felt it crunch under my knuckles. I hit her again, banged her head against the wall, threw her down on the floor, sat on top of her and hit her and hit her until I wasn’t angry anymore.

I came to myself staring at the dark patch in the hallway carpet. I shuddered and swallowed, and jumped over it to get into the living room.

Afterwards I had driven Nina far away into the forest. I wasn’t much interested in making her comfortable by then, and she was beyond it anyway, so I had just buried her there half-naked in that eternal nightshirt of hers. If I was lucky, no one would find her before she was unrecognisable. I put on some Bryan Adams to banish the whispers of memory and sat down at the computer.

Nina had made fun of me for not being on Facebook. I had never wanted to be there, had only joined to win a smile from her, but to no avail. I had always been lazy and slow about checking in, in any case. That had certainly had to change.

“Nina love, I just heard.” A chat message from Kim popped up. “Just spoke to Chris. U OK?”

“Not really,” I responded and put in a crying emoticon for good measure. “I don’t want to talk about it.”

“When U want to, I’ll be here. <hugs>”

“Rightbackatcha.”

I had started it to fudge the trail, to cover up what I had done. I didn’t want to go to prison, I had just been freed from one. So I had logged in as Nina and made a few updates. Then I had realised that I had to keep going until I could find a plausible way to, as it were, kill her on Facebook, and I was still racking my brain for a good way that would not lead to police knocking on my door. And Nina had been on Facebook all the time. All the fucking time. I had to keep up.

I am hereby sentenced to life on Facebook, I thought grimly, and closed Kim’s chat window. Time to take some inane personality test, or maybe play some Bejeweled Blitz, although I couldn’t match Nina’s scores yet.

Kiina-tytöt 1

Siellä se uusi tyttö, Emilia, nojaili pylvääseen, katse muka kohti futiksenpelaajia hiekkakentällä. Siiri painoi kasvonsa kohti kirjaa ja tuijotti Emiliaa kulmiensa varjosta.

Siiri oli tottunut olemaan omanlaisensa. Hänen kiiltomusta tukkansa erottui aina koulun vaaleasta hiusmerestä, ja luokkakuvissa hänen mantelisilmänsä kiinnittivät aina huomion. Tänään samalla vitosluokalla oli kuitenkin aloittanut tämä Emilia, joka muistutti elävästi Siirin omaa peilikuvaa.

Siiri sulki kirjansa ja kömpi ylös. Hänen oli pakko saada tietää, oliko Emiliakin adoptoitu. Ennen Siirin ensimmäistä askeltakaan Emilia pyörähti ympäri ja marssi juttelemaan sen tyttöporukan kanssa, jota Siiri kutsui barbietytöiksi—pinkkiä, blondia, glitteriä… muovia. Siiri tuhahti. Ihan sama. Kai kiinalainenkin voi olla barbie.

Heart

To love them, I went to seek my heart

In lands far, far away

In the vortices of time

Under stranger skies.

I tempted it with magic,

Tried to move it with the power of my mind

Subdue it with force and my iron sword

But my heart would not be moved.

I fear, it said.

I fear the knife

I fear the fire

I fear the crushing weight of you.

I returned hollow.

To love them,

I drank my fill of the warmth of their blood

And hid us all from the sun.

Äidille

You’re in my fingers

Where they, restless, worry the clasp of my bag

You’re in the lip I chew, thinking

You’re in my eyes in this dawn that is dusk

You’re in my heart, still.

Matikankoe

Lapsi toi matikankokeensa näytille.

”Mahtavaa!” minä ilahduin, mutta lapsi nyrpisti. ”Mikä on? Tavoitehan on saavutettu.”

”Kaikki muut sai enemmän pisteitä,” lapsi mutisi.

”Kultaseni.” Otin lapsen syliini ja katsoin silmiin. ”Mehän sovittiin tavoitteeksi puolet pisteistä. Sen saavutit, ja enemmänkin.”

”Mutta kun ne muut,” yritti lapsi.

”Ihan sama, mitä ne muut! Tavoitteesi oli puolet pisteistä. Sait yli puolet. Olen sinusta ylpeä!”

Lapsi kohautti olkiaan.

”Katsotaanpas. Tässä on idea oikein, mutta lainattu numero meni vahingossa tuonne. Tässä toisessa sama virhe…” Vähitellen lapsen katse kirkastui ja kohta hän kipitti iloisena kaverille.

Minä jäin miettimään, miten erilaista kuin kympin oppilaan äidin ilo on minun iloni.

Rautaportti

Rautaisella portilla he seisoivat. Äiti epäröi ehkä,

Epätoivon murunen kiersi sydäntä

Ja se kaihertaisi siihen reiän

Vuosien, vuosien, vuosien vieriessä,

Reiästä joka päivä vuotaisi hieman elämää hiekkaan

Jos nyytti hänen käsivarsillaan tästä portista kulkisi.

Isä katsoi kai yli järven pitkin kaartuvaa rantaa

Ja sulki sydämensä kiveen, joka sen äänen vaimentaisi

Ei kyyneliä, ei, vaikka leukaperät murtuisivat

Suussa veren maku, veren, joka hakkasi suonissa

Joka hakkaisi, hakkaisi suonissa vielä hautajaisten jälkeen

Suonissa tuon tyttären, vaikka miten kauas olisi matkannut.

Sisko varmaan tiesi vain, että pian hän ei olisi enää sisko

Pikkusisko ei olisi koskaan ollut hänen pikkusiskonsa

Portin tuolla puolen ei ollut pikkusiskoja eikä isosiskoja.

Viimeiset askelet äiti kulki yksin ja laski lapsensa portille.

Ainoa avoin tulevaisuus

Oli tämän rautaportin sisällä, josta vain yksi voi kulkea.

Kyynelillä äiti pesi nukkuvan lapsensa kasvot.

Ehkäpä toinen äiti ne ilonsa kyynelin huuhtoisi.

Into piukalla hän rakensi kivan elämän

Hän antoi lapsille kaikki hyödylliset, hauskat, kivat palikat

ja heitti pois ne, jotka eivät kivaan elämään kuuluneet.

Joskus oli kyllä vaikea tietää, mistä palikasta olisi hyötyä.

”Omaa aikaa” jäi, koska kivoilla vanhemmilla oli omaa aikaa,

mutta ei liikaa, sillä kivat vanhemmat viettivät aikaa lastensa kanssa.

Intohimo sai lähteä, mutta

hysteerinen kikatus sai jäädä, vaikka mies piti sitä liian äänekkäänä,

sillä siitä hän ei raaskinut luopua.

Hän rakensi lapsille kivan, sopivan päiväjärjestyksen,

johon oli merkitty herääminen, ruokailut, ulkoilu ja nukkumaanmeno.

Hän rakensi heille positiivisen viitekehyksen, johon identiteetti oli hyvä ripustaa

ja puhui kaikista oikeista asioista oikealla äänensävyllä,

kunnioittavasti, rauhallisesti, luontevasti ja rakastavasti.

Hän hankki lapsille kivat harrastukset, joissa nämä oppisivat itseilmaisua.

Kivoissa perheissä ei miekkailtu, kirjoitettu, larpattu, joten ne muokattiin

liikunnaksi ja luovuudeksi.

Hän otti kivoja valokuvia, jotta lapsilla olisi aineksia elämäkirjaansa,

tismalleen yhtä monta molemmista joka kuukausi.

Hän kasasi lapsilleen sylin täydeltä kauniita, värikkäitä, kivoja kokemuksia,

palikoita, joista nämä saisivat rakentaa omanlaisensa elämän,

omanlaisensa kauniin, värikkään ja kivan elämän.

Mutta eräänä rumana varhaiskevään päivänä,

Sellaisena päivänä, joita ei pitäisi ollakaan, kun maa on paljas ja märkä ja puut tyhjiä

Esikoinen nousi ylös palikkakasansa luota ja sanoi:

”Äiti, eikö meillä ole mustia palikoita?”

Ja kuopus haki kirveen ja hakkasi palikat pieniksi kappaleiksi.

Ja kiva äiti toi esikoiselle tummansävyisiä palikoita,

Ja näytti kuopukselle, miten palikankappaleista tuli ihan uusia muotoja

Ja iloitsi lastensa herkästä luovuudesta

Eikä ymmärtänyt, miksi palikat sitten jäivät sivuun.

Tiepussi

Luulin löytäneeni tieni, metsänhämyisen, neulasmattoisen polun, männynjuurten halkoman, jota pitkin oli hyvä tassutella.
Vastaan tulikin paljasjalkainen nainen käsinvärjätyssä kimonossa, säkki selässä, takanaan koskematon mäntymetsä, edessään tieni, jota hän kääri vyyhdelle kyynärvarrelleen.
”Sain lahjaksi tiepussin”, hän sanoi säkkiään osoittaen. ”Olen kerännyt jo monta.”
”Tämähän on minun tieni”, sanoin.
”Kukaan ei omista tietään”, nainen nauroi.
”Mitäs minä ilman tietä sitten?”
”Vaihdetaan.” Nainen kaivoi pussiaan. ”Moottoritie Afrikasta? Rantaraitti Makedoniasta? Kinttupolku Kiinan karstivuorilta?”
Mieltäni kutkutteli.
”Olen aina halunnut Intiaan.”
”Morsiustie Tamil Nadusta olisi.” Nainen ojensi pienen kerän. Heitin sen maahan, ja edessäni avautui leveä keltapunapölyinen tie ihmeellisten puiden väliin. Astuin uudelle tielleni kepein jaloin.

Jouluaamuna

Pailu liikautti kitalakeen liimautunutta kieltään ja irvisti. Suu maistui jäkälältä. Aikamoiset bileet.
Hänen vieressään Menna venytteli, haukotteli ja säpsähti istumaan.
”On jo täysi päivä!” Tyttö hamusi lattialta vaatteensa. ”Mikset herättänyt?!? Logistiikkajohtaja saa hepulin!” Menna kiskoi ylleen housut ja punaisen paidan ja alkoi penkoa petiä etsien toista villasukkaa. ”Ei meidän kuulu jäädä reitille koko yöksi. Eskaloi vielä pukille ja sitten olen pulassa.”
Pailu hiveli Mennan selkää. ”Oli kai se sen väärttiä?”
Mennankin huulet kaartuivat hymyyn ja hän läpsäytti Pailua tämän punaisella piippolakilla. Villasukka löytyi ja hän sujautti sen jalkaansa samalla kun Pailu nousi istumaan ja sovitti lakin pörröiseen päähänsä.
”Mitenkäs sinun kotitonttuhommasi?” Menna kysyi, sipaisten oman punalakkinsa sotkuisten mustien lettiensä päälle. Hän suuntasi ovella ja alkoi kiskoa lapikkaita jalkaansa.
”Perhe nukkuu. Hiirikierroksen ehtii illallakin.” Pailu ponnisti jaloilleen. Virhe. Silmissä musteni ja päänsärky räjähti takaraivossa. ”Au. Ehkä sitä jouluolutta olisi voinut maistella vähemmän.”
”Hyvää joulupäivän jatkoa,” Menna tyrskähti naurusta.
”Soita mulle!” Pailu huusi juuri ennen kuin ovi sulkeutui Mennan jäljessä ja vajosi takaisin sänkyyn. ”Mieluiten huomenna...”

Sekarotuinen

”Voi että tää teidän Santtu on kasvanut!” Pysähdyin keskelle katua ja silitin Santun päätä. Se oli selvästi iloinen minut nähdessään – olinhan ollut hoitamassa sitä Leilan perheen ollessa sillä Mallorcan-matkalla. Santtu oli vasta nuori ja vielä innokas.

”Eikö olekin,” Leila sanoi ylpeänä. ”Viime punnituksessa se oli 28 kiloa, ihan sopivilla käyrillä. Hyvä vaan, ettei ole liian paksu. Miten teidän Chue?”

Sydäntäni kouraisi ja se alkoi läpättää nopeammin.

”Chuchu piti lopettaa.”

”Voi EI!” Leila oli aivan järkyttynyt. ”Miksi?”

”No, se oli tosi vanha.” Kaivoin taskusta nenäliinan ja niistin. ”Sillähän oli lonkkavikakin, ja se oli melkein kuuro. Viime tiistaina se kaatui rappusissa, ihan oikeasti kaatui, meni nenä edellä asfalttiin. Sen nenä meni ihan vinoon, mutta ensin se ei itkenyt. Sitten illalla se meni sekavaksi ja alkoi itkeä ja aristaa nenäänsä, ja me vietiin se lääkäriin. Siellä sanottiin, että ei se murtunut nenä enää tuossa iässä hyvin luudu, ja muutenkaan siitä ei enää mitään nuorukaista tule vaikka mitä apuja antaisi. Ja kun sen ruokahalukin oli ollut tosi huono monta viikkoa...” Kyyneleet puskivat väkisin läpi. Nielaisin ja niistin taas. Leila kietoi käsivartensa ympärilleni, halasi lohduttavasti.

”Hänellä oli hyvä, pitkä elämä, ajattele sitä,” Leila sanoi.

”Niin sanoi lääkärikin. Ja sanoi, että se oli oikea päätös. Chuen ei tarvitse enää kärsiä.”

Santtu lähti vaeltelemaan kauemmas, tarkastamaan kadunlaitaa. Leila löysäsi hihnaa ja antoi sen mennä.

”Meinaatteko ottaa uuden? Tai kaksi, jos Chuella oli yksinäistä, niin kuin joskus sanoit?”

”Varmaan. En mä osaa olla ilman. En vaan tiedä, mikä rotu olisi hyvä. Tykkään kaukasialaisista, mutta niille tulee niin helposti noita lonkkavikoja ja suolisto-ongelmia.”

”Ylijalostettuja,” Leila sanoi tietävänä. ”Samoin kuin kaikki aasialaiset. Thait ja japskit on tehty liian pieniksi ja laihoiksi, inuitit taas on ihan rasvapalloja nykyään.”

”Latino voisi olla kiva.” Olin lukenut hyvän arvostelun lemmikkilehdestä, jossa oli kehuttu latinojen kestävää fysiikkaa.

”Niiden luonne on vaan tosi rasittava,” Leila huokasi. ”Mun serkullani on fuegolatino joka on ihan sekopäinen, se ryntäilee ja kiukuttelee ja nai kaikkea mikä pysyy tarpeeksi pitkään paikallaan.”

Nauroimme molemmat mielikuvalle. Nauru teki tosi hyvää koko viikon suremisen jälkeen, oli kuin aurinko olisi taas pilkottanut vaikka katu olikin syksyisen pimeä.

”Oliko sen niin, että Santtu on pohjoiskaukasialainen?”

”Se on tosi hyvästä sukulinjasta,” Leila sanoi, heti hieman puolustuskannalla. ”Sen emässä oli pisara latinoa, siksi se on noin tummakin.”

”Okei...” Santtu ei minusta ollut kovin tumma, ja Leila taisi kuulla sen äänestäni.

”Silmät on ihan ruskeat,” Leila sanoi ja nykäisi hihnaa. ”Santtu, tänne!”

Santtu hyppeli tottelevaisesti Leilan luo.

”Katso nyt.”  Minä katsoin, ja totta se oli: Santun silmät olivat selvästi tummemman ruskeat kuin mitä pohjoiskaukasialaisten rotumäärittelyssä sanottiin.

”Niin, tehän ette näyttelyitä harrasta,” minä sanoin. ”Mä kyllä taitaisin haluta näyttely-yksilön.”

Leila ei enää kuunnellut minua vaan katsoi terävästi Santtua.

”Mitä ih-...” Hän otti Santusta kiinni ja näytti minulle sen käsiä. ”Mitä ihmettä se on oikein tehnyt?”

Santun kädet olivat täynnä sitä ihtiään – ihan suoraan sanottuna jonkun toisen lemmikin kakkaa. Haju levisi sieraimiini ja yökkäsin.

”Hyi helvetti Santtu!” Leila huusi ja kaivoi vimmatusti taskustaan paperia, jolla hän sitten yritti hinkata ruskeaa mönjää pois Santun ihosta. ”Yäääääk! Voi helvetti sentään, tää on nyt toinen kerta kun tää tapahtuu.”

”Hei Leila,” minä sanoin. ”Katso sun takinlievettä.”

Leila valahti kalpeaksi ja vääntyi katsomaan taakseen, jota koristi kaksi päivänselvää ruskeaa kädenjälkeä.

”Voi VITUN VITTU!” Hetken hän näytti siltä kuin olisi lyönyt Santtua, mutta tuli onneksi järkiinsä ajoissa. ”Mitä mä ton kanssa teen? Alkaa näyttää siltä, että Santulla on luonnevika. Se tulee varmaan siitä latinolinjasta.”

”Oletko sä käynyt sen kanssa koulutuksessa?”

”Arvaa vaan.” Leila tunki likaisen paperin kakkapussiin. ”Toivottavasti mun ei tarvitse lopettaa sitä, se nimittäin maksoi aika paljon... ja kyllä mun tulis sitä ikäväkin. Mutta ei siitä mitään tule, jos nää kakkaleikit jatkuu.”

Santtu veti hihnaansa päästäkseen taas tiensivuun penkomaan, mutta Leila piti sen tiukasti vierellään.

”Me mennään nyt pesemään,” hän sanoi. ”Nähdään huomenna jumpassa.”

”Joo, nähdään. Mä taidan mennä kotiin katsomaan netistä rotukuvauksia.”

Heilautimme kättä toisillemme ja jatkoimme tahoillemme. Ehkä se latino ei olisi niin hyvä idea. Jos vaikka joku söpö ryssä. Näyttelyissä tosin oli kova kilpailu ryssäluokissa, joten ehkä sittenkin arabi, tai vaikka pakistani tai gujarati. Se voisi käyttää Chuen vanhoja kamoja ja kilpailuhäkkiä, jos ostaisi vain uudet huovat siihen...