Wednesday, March 25, 2015

Rautaportti

Rautaisella portilla he seisoivat. Äiti epäröi ehkä,
Epätoivon murunen kiersi sydäntä
Ja se kaihertaisi siihen reiän
Vuosien, vuosien, vuosien vieriessä,
Reiästä joka päivä vuotaisi hieman elämää hiekkaan
Jos nyytti hänen käsivarsillaan tästä portista kulkisi.

Isä katsoi kai yli järven pitkin kaartuvaa rantaa
Ja sulki sydämensä kiveen, joka sen äänen vaimentaisi
Ei kyyneliä, ei, vaikka leukaperät murtuisivat
Suussa veren maku, veren, joka hakkasi suonissa
Joka hakkaisi, hakkaisi suonissa vielä hautajaisten jälkeen
Suonissa tuon tyttären, vaikka miten kauas olisi matkannut.

Sisko varmaan tiesi vain, että pian hän ei olisi enää sisko
Pikkusisko ei olisi koskaan ollut hänen pikkusiskonsa
Portin tuolla puolen ei ollut pikkusiskoja eikä isosiskoja.

Viimeiset askelet äiti kulki yksin ja laski lapsensa portille.
Ainoa avoin tulevaisuus
Oli tämän rautaportin sisällä, josta vain yksi voi kulkea.

Kyynelillä äiti pesi nukkuvan lapsensa kasvot.
Ehkäpä toinen äiti ne ilonsa kyynelin huuhtoisi.


Monday, March 23, 2015

Into piukalla hän rakensi kivan elämän



Hän antoi lapsille kaikki hyödylliset, hauskat, kivat palikat
ja heitti pois ne, jotka eivät kivaan elämään kuuluneet.
Joskus oli kyllä vaikea tietää, mistä palikasta olisi hyötyä.

”Omaa aikaa” jäi, koska kivoilla vanhemmilla oli omaa aikaa,
mutta ei liikaa, sillä kivat vanhemmat viettivät aikaa lastensa kanssa.

Intohimo sai lähteä, mutta
hysteerinen kikatus sai jäädä, vaikka mies piti sitä liian äänekkäänä,
sillä siitä hän ei raaskinut luopua.

Hän rakensi lapsille kivan, sopivan päiväjärjestyksen,
johon oli merkitty herääminen, ruokailut, ulkoilu ja nukkumaanmeno.

Hän rakensi heille positiivisen viitekehyksen, johon identiteetti oli hyvä ripustaa
ja puhui kaikista oikeista asioista oikealla äänensävyllä,
kunnioittavasti, rauhallisesti, luontevasti ja rakastavasti.

Hän hankki lapsille kivat harrastukset, joissa nämä oppisivat itseilmaisua.
Kivoissa perheissä ei miekkailtu, kirjoitettu, larpattu, joten ne muokattiin
liikunnaksi ja luovuudeksi.

Hän otti kivoja valokuvia, jotta lapsilla olisi aineksia elämäkirjaansa,
tismalleen yhtä monta molemmista joka kuukausi.

Hän kasasi lapsilleen sylin täydeltä kauniita, värikkäitä, kivoja kokemuksia,
palikoita, joista nämä saisivat rakentaa omanlaisensa elämän,
omanlaisensa kauniin, värikkään ja kivan elämän.


Mutta eräänä rumana varhaiskevään päivänä,
Sellaisena päivänä, joita ei pitäisi ollakaan, kun maa on paljas ja märkä ja puut tyhjiä
Esikoinen nousi ylös palikkakasansa luota ja sanoi:
”Äiti, eikö meillä ole mustia palikoita?”
Ja kuopus haki kirveen ja hakkasi palikat pieniksi kappaleiksi.

Ja kiva äiti toi esikoiselle tummansävyisiä palikoita,
Ja näytti kuopukselle, miten palikankappaleista tuli ihan uusia muotoja
Ja iloitsi lastensa herkästä luovuudesta
Eikä ymmärtänyt, miksi palikat sitten jäivät sivuun.


Friday, April 18, 2014

Tiepussi

Luulin löytäneeni tieni, metsänhämyisen, neulasmattoisen polun, männynjuurten halkoman, jota pitkin oli hyvä tassutella.
Vastaan tulikin paljasjalkainen nainen käsinvärjätyssä kimonossa, säkki selässä, takanaan koskematon mäntymetsä, edessään tieni, jota hän kääri vyyhdelle kyynärvarrelleen.
”Sain lahjaksi tiepussin”, hän sanoi säkkiään osoittaen. ”Olen kerännyt jo monta.”
”Tämähän on minun tieni”, sanoin.
”Kukaan ei omista tietään”, nainen nauroi.
”Mitäs minä ilman tietä sitten?”
”Vaihdetaan.” Nainen kaivoi pussiaan. ”Moottoritie Afrikasta? Rantaraitti Makedoniasta? Kinttupolku Kiinan karstivuorilta?”
Mieltäni kutkutteli.
”Olen aina halunnut Intiaan.”
”Morsiustie Tamil Nadusta olisi.” Nainen ojensi pienen kerän. Heitin sen maahan, ja edessäni avautui leveä keltapunapölyinen tie ihmeellisten puiden väliin. Astuin uudelle tielleni kepein jaloin.

Tuesday, January 1, 2013

Jouluaamuna


Pailu liikautti kitalakeen liimautunutta kieltään ja irvisti. Suu maistui jäkälältä. Aikamoiset bileet.
Hänen vieressään Menna venytteli, haukotteli ja säpsähti istumaan.
”On jo täysi päivä!” Tyttö hamusi lattialta vaatteensa. ”Mikset herättänyt?!? Logistiikkajohtaja saa hepulin!” Menna kiskoi ylleen housut ja punaisen paidan ja alkoi penkoa petiä etsien toista villasukkaa. ”Ei meidän kuulu jäädä reitille koko yöksi. Eskaloi vielä pukille ja sitten olen pulassa.”
Pailu hiveli Mennan selkää. ”Oli kai se sen väärttiä?”
Mennankin huulet kaartuivat hymyyn ja hän läpsäytti Pailua tämän punaisella piippolakilla. Villasukka löytyi ja hän sujautti sen jalkaansa samalla kun Pailu nousi istumaan ja sovitti lakin pörröiseen päähänsä.
”Mitenkäs sinun kotitonttuhommasi?” Menna kysyi, sipaisten oman punalakkinsa sotkuisten mustien lettiensä päälle. Hän suuntasi ovella ja alkoi kiskoa lapikkaita jalkaansa.
”Perhe nukkuu. Hiirikierroksen ehtii illallakin.” Pailu ponnisti jaloilleen. Virhe. Silmissä musteni ja päänsärky räjähti takaraivossa. ”Au. Ehkä sitä jouluolutta olisi voinut maistella vähemmän.”
”Hyvää joulupäivän jatkoa,” Menna tyrskähti naurusta.
”Soita mulle!” Pailu huusi juuri ennen kuin ovi sulkeutui Mennan jäljessä ja vajosi takaisin sänkyyn. ”Mieluiten huomenna...”

Wednesday, October 31, 2012

Sekarotuinen


”Voi että tää teidän Santtu on kasvanut!” Pysähdyin keskelle katua ja silitin Santun päätä. Se oli selvästi iloinen minut nähdessään – olinhan ollut hoitamassa sitä Leilan perheen ollessa sillä Mallorcan-matkalla. Santtu oli vasta nuori ja vielä innokas.

”Eikö olekin,” Leila sanoi ylpeänä. ”Viime punnituksessa se oli 28 kiloa, ihan sopivilla käyrillä. Hyvä vaan, ettei ole liian paksu. Miten teidän Chue?”

Sydäntäni kouraisi ja se alkoi läpättää nopeammin.

”Chuchu piti lopettaa.”

”Voi EI!” Leila oli aivan järkyttynyt. ”Miksi?”

”No, se oli tosi vanha.” Kaivoin taskusta nenäliinan ja niistin. ”Sillähän oli lonkkavikakin, ja se oli melkein kuuro. Viime tiistaina se kaatui rappusissa, ihan oikeasti kaatui, meni nenä edellä asfalttiin. Sen nenä meni ihan vinoon, mutta ensin se ei itkenyt. Sitten illalla se meni sekavaksi ja alkoi itkeä ja aristaa nenäänsä, ja me vietiin se lääkäriin. Siellä sanottiin, että ei se murtunut nenä enää tuossa iässä hyvin luudu, ja muutenkaan siitä ei enää mitään nuorukaista tule vaikka mitä apuja antaisi. Ja kun sen ruokahalukin oli ollut tosi huono monta viikkoa...” Kyyneleet puskivat väkisin läpi. Nielaisin ja niistin taas. Leila kietoi käsivartensa ympärilleni, halasi lohduttavasti.

”Hänellä oli hyvä, pitkä elämä, ajattele sitä,” Leila sanoi.

”Niin sanoi lääkärikin. Ja sanoi, että se oli oikea päätös. Chuen ei tarvitse enää kärsiä.”

Santtu lähti vaeltelemaan kauemmas, tarkastamaan kadunlaitaa. Leila löysäsi hihnaa ja antoi sen mennä.

”Meinaatteko ottaa uuden? Tai kaksi, jos Chuella oli yksinäistä, niin kuin joskus sanoit?”

”Varmaan. En mä osaa olla ilman. En vaan tiedä, mikä rotu olisi hyvä. Tykkään kaukasialaisista, mutta niille tulee niin helposti noita lonkkavikoja ja suolisto-ongelmia.”

”Ylijalostettuja,” Leila sanoi tietävänä. ”Samoin kuin kaikki aasialaiset. Thait ja japskit on tehty liian pieniksi ja laihoiksi, inuitit taas on ihan rasvapalloja nykyään.”

”Latino voisi olla kiva.” Olin lukenut hyvän arvostelun lemmikkilehdestä, jossa oli kehuttu latinojen kestävää fysiikkaa.

”Niiden luonne on vaan tosi rasittava,” Leila huokasi. ”Mun serkullani on fuegolatino joka on ihan sekopäinen, se ryntäilee ja kiukuttelee ja nai kaikkea mikä pysyy tarpeeksi pitkään paikallaan.”

Nauroimme molemmat mielikuvalle. Nauru teki tosi hyvää koko viikon suremisen jälkeen, oli kuin aurinko olisi taas pilkottanut vaikka katu olikin syksyisen pimeä.

”Oliko sen niin, että Santtu on pohjoiskaukasialainen?”

”Se on tosi hyvästä sukulinjasta,” Leila sanoi, heti hieman puolustuskannalla. ”Sen emässä oli pisara latinoa, siksi se on noin tummakin.”

”Okei...” Santtu ei minusta ollut kovin tumma, ja Leila taisi kuulla sen äänestäni.

”Silmät on ihan ruskeat,” Leila sanoi ja nykäisi hihnaa. ”Santtu, tänne!”

Santtu hyppeli tottelevaisesti Leilan luo.

”Katso nyt.”  Minä katsoin, ja totta se oli: Santun silmät olivat selvästi tummemman ruskeat kuin mitä pohjoiskaukasialaisten rotumäärittelyssä sanottiin.

”Niin, tehän ette näyttelyitä harrasta,” minä sanoin. ”Mä kyllä taitaisin haluta näyttely-yksilön.”

Leila ei enää kuunnellut minua vaan katsoi terävästi Santtua.

”Mitä ih-...” Hän otti Santusta kiinni ja näytti minulle sen käsiä. ”Mitä ihmettä se on oikein tehnyt?”

Santun kädet olivat täynnä sitä ihtiään – ihan suoraan sanottuna jonkun toisen lemmikin kakkaa. Haju levisi sieraimiini ja yökkäsin.

”Hyi helvetti Santtu!” Leila huusi ja kaivoi vimmatusti taskustaan paperia, jolla hän sitten yritti hinkata ruskeaa mönjää pois Santun ihosta. ”Yäääääk! Voi helvetti sentään, tää on nyt toinen kerta kun tää tapahtuu.”

”Hei Leila,” minä sanoin. ”Katso sun takinlievettä.”

Leila valahti kalpeaksi ja vääntyi katsomaan taakseen, jota koristi kaksi päivänselvää ruskeaa kädenjälkeä.

”Voi VITUN VITTU!” Hetken hän näytti siltä kuin olisi lyönyt Santtua, mutta tuli onneksi järkiinsä ajoissa. ”Mitä mä ton kanssa teen? Alkaa näyttää siltä, että Santulla on luonnevika. Se tulee varmaan siitä latinolinjasta.”

”Oletko sä käynyt sen kanssa koulutuksessa?”

”Arvaa vaan.” Leila tunki likaisen paperin kakkapussiin. ”Toivottavasti mun ei tarvitse lopettaa sitä, se nimittäin maksoi aika paljon... ja kyllä mun tulis sitä ikäväkin. Mutta ei siitä mitään tule, jos nää kakkaleikit jatkuu.”

Santtu veti hihnaansa päästäkseen taas tiensivuun penkomaan, mutta Leila piti sen tiukasti vierellään.

”Me mennään nyt pesemään,” hän sanoi. ”Nähdään huomenna jumpassa.”

”Joo, nähdään. Mä taidan mennä kotiin katsomaan netistä rotukuvauksia.”

Heilautimme kättä toisillemme ja jatkoimme tahoillemme. Ehkä se latino ei olisi niin hyvä idea. Jos vaikka joku söpö ryssä. Näyttelyissä tosin oli kova kilpailu ryssäluokissa, joten ehkä sittenkin arabi, tai vaikka pakistani tai gujarati. Se voisi käyttää Chuen vanhoja kamoja ja kilpailuhäkkiä, jos ostaisi vain uudet huovat siihen...

Wednesday, October 10, 2012

Learning


”Huomenta, kultaseni!”
”What?”
”Sanoin, että huomenta. Otatko leipää?”
”Mom, stop that.”
”Tosi hassua. Tules nyt aamiaiselle.”
”Honestly, mom, that’s NOT FUNNY!”
“Älä nyt ala vetämään pultteja heti aamusta...”
”Mom, speak FINNISH! Don’t do that!”
“Mähän puhun… I was speaking Finnish. This is English.”
“No it’s not. I don’t speak English this well.”
“But you are speaking English… Ah. You had the English lesson on your Sublimisystem yesterday while you were drawing, right?”
“Yes.”
“And forgot to switch it off, didn’t you.”
“… maybe…”
“Don’t worry, we’ll subliminate your Finnish back this evening. Now come have brekkers. Cheese on your bread?”

Friday, October 5, 2012

Nyt ne jo tietävät


Jo tähän hommaan ryhtyessäni oli aivan selvää, että varovainen olisi oltava, ja huolellinen. Olisivatpa ne parhaat puoleni. Liimasin siis naamalleni hymyn ja suolsin sanani näiden ihmisten korviin. Seuraava sana näytti aina yhtä hyvältä kuin edellinenkin, ja unohdin olla varovainen.

Ensi merkit olivat pienet. Ihmiset kävelivät pöytäni ohi konsultoimaan toisia. Kokouksissa tuli hiljaisia hetkiä. Joku naureskeli joskus ohjeilleni.

Ne tietävät.

Eivät vielä pomot, jotka eivät näe sanojeni sisälle, mutta kaikki oikeat tekijät tietävät niiden painavan vähemmän kuin pitäisi, ja tuntevat sumuisen tyhjyyden niiden sisällä.

On aika löytää sanoille uudet korvat, jotka eivät vielä tiedä. Ehkä kestän nyt kauemmin kuin kolme vuotta.